Ihmisen oppimiskyky lienee parhaimmillaan 10–20 ikävuoden hujakoilla. Silloin jäävät nopeimmin mieleen vieraan kielen sanat ja kehokin taipuu notkeasti uusien urheiluharrastusten ja tekniikoiden omaksumiseen. Vaan oppia ikä kaikki! Elinikäinen oppiminen on mantra, jota on pakkokin toistaa ajanjaksona, jolloin harva pärjää läpi työelämän samoilla, menneinä vuosikymmeninä opituilla taidoilla.
Uuteen astuminen voi hirvittää, sillä silloin joutuu haastamaan omat rajansa. Mitä jos yritän ja epäonnistunkin? Silloin minulla ei ole edes unelmaa, saattaa joku kysyä.
Paikallislehti nostaa mielellään esiin tarinoita uuden oppimisesta ja uuden uran löytämisestä, sillä ne inspiroivat. Tänä vuonna tarinansa on kertonut esimerkiksi kanttori, josta tuli äidinkielen opettaja (V-SS 19.3.25), sisustussuunnittelija, josta tuli toimintaterapeutti (V-SS 28.7.25) ja myyjä Nina Mäkelä, josta tuli uimaopettaja ja pian myös liikuntaneuvoja (V-SS 24.10.25). Mäkelä haluaa kertoa tarinansa nimenomaan kannustukseksi muille, sillä uuden oppiminen on antanut hänelle, aiemmin koulua ja opiskelua vieroksuneelle, uuden suunnan ja uuden uskon itseen.
Nykyajan monimuoto-opintojen avulla myös työssäkäyvä, ruuhkavuosia elävä ja pienen paikkakunnan asukas pystyy opiskelemaan uutta, ilman että panee koko muun elämän siksi aikaa tauolle tai joutuu hakeutumaan isompaan opiskelukaupunkiin. Rahoitus onkin sitten jo toinen seikka, kiitos ansiosidonnaisen aikuiskoulutustuen lakkauttamisen viime vuonna.
Itsensä kehittäminen ilman sen suurempaa elämän uuteen uskoon laittamistakin antaa joka tapauksessa paljon. Itseään ei kannata jarrutella esimerkiksi vetoamalla korkeaan ikään. Jos nyt aloittaisit kitaransoiton, kroolauksen tai koodauksen opettelemisen, kuinka vanha olisit silloin, kun sen vihdoin osaisit? Täsmälleen yhtä vanha kuin jos et osaisi.
Saara Huovinen