Digitalisaatio on tuonut meille elettäväksi ajan, jossa oikein mihinkään ei voi uskoa.
Facebookissa, jonka voimaan asioiden tiedottamisessa nykyään vakaasti uskotaan, pyörii lukematon määrä ihmisiä, joita ei ole oikeasti olemassa. Joskus jotkut näistä valeprofiileista paljastuvat, mutta varmuudella ne ovat vain jäävuoren huippuja.
Kun henkilö NN kommentoi julkaisuasi ja provosoidut, profiilin takana saattaa olla jopa se puolituttu kyläläinen, joka huvittaa itseään, pyrkii vaikuttamaan mielipiteisiin pimennosta tai etsii muuta hyötyä.
Sosiaalisen median keskustelukanavat ovat nopeudessaan ja laajuudessaan tärkeitä, mutta ei ole vaikea kuvitella ylläpitäjien harmaiden hiusten runsasta kasvua, kun pitäisi yrittää ehtiä moderoimaan keskustelua ja tarkistaa mukaan liittyneitä. Tällaisissa ryhmissä kun on aina tuhansia jäseniä, eivätkä ylläpitäjät tee ylläpitoa työkseen vaan oman kiireisen arkielämänsä ohessa.
Vastuu on siis pitkälti sillä, joka kirjoittaa, ja sillä joka lukee.
Perinteisen median on oikaistava virheet, jos sellaisia huomataan, mutta somessa kenenkään ei tarvitse korjata paikkansapitämättömiä sanomisiaan.
Epävarmuutta lisää myös tekoälyn käyttäminen arjessa yhä enemmän. Siltä kysytään neuvoja, joihin saadut vastaukset saattavat olla luotettavan oloisia mutta joskus hyvinkin kaukana totuudesta. Sitä voidaan pyytää kirjoittamaan puhe, esitelmä, yleisönosastokirjoitus tai luomaan valokuva jostakin tai jostakusta, jota ei edes ole olemassa, ja niin edelleen.
Kun nykyisin vielä olisi korrektia mainita julkaisujen yhteydessä, että tässä on käytetty apuna tekoälyä, tulevaisuus menee epäilemättä siihen suuntaan, että harvinaisempaa ja mainittavampaa on se, että tässä ei ole käytetty tekoälyä.
Rikollisessa tarkoituksessa tehdyt huijaukset ovat sitten ihan oma lukunsa. Selkeimmät nigerialaiskirjeet eivät enää mene läpi, mutta moni muu helppoa rahaa lupaava huijaus kyllä.
Silti pitäisi uskaltaa elää niin, että ensimmäiseksi uskoo toisesta hyvää.
Sari Honkasalo