Lasten runsas ruutuaika ja siitä aiheutuvat mahdolliset haitat ovat jo pitkään olleet tutkijoiden, opettajien ja aikuisten huolenaiheena. Nyt on päädytty ottamaan avuksi viralliset suositukset, joiden mukaan 6–10 -vuotiaiden ruutuaika tulisi rajoittaa yhteen tuntiin päivässä, 11–13 vuotiaiden kahteen tuntiin, ja alle kaksivuotiaiden olisi syytä pitää katseensa kokonaan jossain muualla.
Näyttää siltä, että hankalien asioiden edessä pyritään lakaisemaan ongelma maton alle, keksitään neutraali ratkaisu, jonka kaikki voivat ainakin periaatteessa hyväksyä, eikä ketään loukata.
Lapset oppivat kaiken ympäristövaikutusten ja mallioppimisen kautta, elikkä ”mitä isot edellä, sitä pienet perässä”. Nyt on viimeinkin havahduttu todellisuuteen: liiallinen ruutuaika (varsinkin sen tarjoama kyseenalainen sisältö) on haitaksi lapsen kehitykselle, ruutuaikaa tulisikin tuntuvasti rajoittaa. Mutta se ei tule olemaan helppo tehtävä, kun tuo päinvastaiseen suuntaan ohjaava ”malli” (aikuiset ja some) on läsnä aina ja kaikkialla.
Kysynkin, miten perustellaan ruutuajan haittavaikutukset lapselle, jonka käteen on älypuhelin jo hitsautunut lujasti kiinni, lapselle, joka hallitsee digilaitteiden monipuolisen käytön ehkä paremmin, kuin osa aikuisista konsanaan, mammoista ja papoista puhumattakaan?
Ongelmaan on paljon helpompi yrittää löytää ratkaisu, joka ei taatusti toimi sanomalla: älä tee niin kuin minä teen, vaan tee niin kuin minä sanon. Ohjeelta putoaa pohja pois, kun ohjeistaja itse on keskittyneenä vain oman ruutunsa tarjontaan.
Toisin sanoen lapsiin kohdistetun ruutuajan rajoittamisen toimivan korjausliikkeen lähtökohtana tulisikin olla aikuisten oman turhan ruutuajan rajoittaminen, kuin malliksi lapsille.
Hannu Kreivilä KM