Ys­tä­vyys on kuin pik­kui­nen uk­ko, jol­la on kä­des­sä avain ja luk­ko. Niil­lä hän si­too ih­mi­set yh­teen, niin­kuin maa­mies pel­lol­la lyh­teen.

Ys­tä­vyys ei kat­so su­ku­puol­ta, ikää, ul­ko­muo­toa ei­kä yh­teis­kun­nal­lis­ta sta­tus­ta. Se voi syt­tyä het­kes­sä tai vä­hi­tel­len. Ys­tä­vyy­den sam­mu­mi­nen on kuin pie­ni kuo­le­ma. Syy­nä voi ol­la vaik­ka vää­rin­kä­si­tys. Usein en­si­a­pu oli­si kes­kus­te­lu ja voi­tai­siin jat­kaa puh­taal­ta pöy­däl­tä, toi­si­naan suh­de vä­hi­tel­len hä­mär­tyy ja ka­to­aa ko­ko­naan.

On­nek­si olem­me, puo­li­so­ni ja minä, saa­neet uu­sia, nuo­ria ys­tä­viä, jot­ka jää­vät jäl­keem­me ja eh­kä hei­dän mie­les­sään on jos­kus muis­to yh­tei­sis­tä het­kis­täm­me. Ih­mi­nen ei ole kuol­lut, jos yk­si­kin ys­tä­vä tai vaik­ka lap­sen­lap­sen­lap­si hän­tä muis­te­lee.

Uu­sia uh­ka­ku­via syn­tyy tä­män täs­tä, ku­ten esi­mer­kik­si il­mas­ton ja luon­non saas­tu­mi­nen. Eräs vii­sas tut­ta­vam­me loi­he lau­su­maan, et­tä asi­oi­ta, joil­le em­me mi­tään mah­da, ei kan­na­ta pe­lä­tä. Va­rau­tua tu­le­vaan on vii­saut­ta, mut­ta ei pe­lol­la vaan tie­dol­la ja ko­ke­muk­sel­la. Kun miel­täm­me kai­her­ta­vat toi­met on teh­ty, voim­me pai­naa pään tyy­nyyn ja nuk­kua yöm­me rau­has­sa.

”Kun on si­nul­la vai­ke­aa ja kun tar­vit­set aut­ta­jaa, sil­loin ys­tä­vyys pun­ni­taan, me­nee muut me­no­jaan.” (Ys­tä­vän lau­lu. Suo­ma­lai­set sa­nat Juha Vai­nio).

Muis­ta­kaa lä­him­mäis­tän­ne vaik­ka kir­jeel­lä, pos­ti­kor­til­la tai pu­he­lin­soi­tol­la.

Ee­va Au­vi­nen

Naan­ta­lin Me­ri­mas­ku