Miksi rasismi jatkaa elämäänsä maassa, jossa tasa-arvoa pidetään perusarvona? Kun kansanedustajat venyttelevät silmiään ja kutsuvat sitä huumoriksi, on syytä kysyä, mitä se kertoo meistä ja millaisen yhteiskunnan haluamme rakentaa.
Suomessa ollaan tottuneet pitämään tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta itsestäänselvyytenä, mutta rasismi elää silti arjessamme, toisinaan piilossa ja toisinaan räikeänä. Se ilmenee työpaikoilla, koulujen käytävillä ja verkon keskusteluissa. Jokainen yksittäinen hetki kertoo, että emme ole vielä perillä.
Rasismi ei ole vain loukkaavia sanoja tai syrjiviä tekoja, vaan ajatusmalli, joka luo rajan “meihin” ja “muihin”. Kun annamme sen juurtua, kavennamme yhteiskuntaa ja menetämme osaamista, luovuutta sekä inhimillisyyttä. Jokainen syrjäytetty ihminen on menetetty mahdollisuus.
Esimerkkinä siitä, kuinka syvälle rasistiset eleet voivat ulottua, viime viikolla perussuomalaisten edustajat, mukaan lukien Juho Eerola, Kaisa Garedew ja europarlamentaarikko Sebastian Tynkkynen, julkaisevat kuvia, joissa he venyttävät silmiään viittaamalla aasialaiseen ulkonäköön. Tämä malli- ja missikuvasta alkanut trendi levisi somessa ja herätti laajaa arvostelua Aasiassa, jossa kyseisiä eleitä pidetään syvästi loukkaavina.
On helppo sanoa, ettei rasismi koske minua. Totuus on kuitenkin se, että se koskee meitä kaikkia. Kun yksi ryhmä suljetaan ulos, koko yhteisö köyhtyy. Yhteistyö ja luottamus ovat kantaneet Suomen vaikeiden aikojen yli, ja nyt tarvitsemme samaa päättäväisyyttä ennakkoluulojen torjumiseksi.
Mitä voimme tehdä? Aloitetaan pienestä. Kuunnellaan ennen kuin tuomitsemme. Puututaan, kun näemme epäoikeudenmukaisuutta. Opetetaan lapsille, että ihmisarvo ei riipu ihonväristä, kielestä tai uskonnosta. Rasismi ei katoa itsestään, vaan se häviää, kun me päätämme, ettei sille ole sijaa.
Meillä on valinta: annammeko pelon ja vihamielisyyden muovata yhteisömme, vai rakennammeko kodin, jossa jokainen voi kuulua joukkoon? Tulevaisuus ansaitsee, että teemme jälkimmäisen.
Joni Varjo
Nousiainen