”Pappa ajoi talvisin tuolta Mynäjoen penkasta joenperkauksen yhteydessä tullutta liejua tuohon savisempaan kotipeltoon hevosella ja reellä. Talvella liejukasan pinta rikottiin rautakangella, josta päästiin lapioimaan rekeen pieni kuorma ravinteikasta joenpohjamutaa. Mutaa ajettiin peltoon parantamaan maan kasvukuntoa, johon kylvettiin sokerijuurikasta.”
Näin isäni kertoi minulle tässä taannoin isoisän tilallamme tekemistä maanparannustoimista.
Tämä sukupolvi teki hartiavoimin töitä peltojen kasvukunnon parantamiseksi, sanan kaikessa merkityksessä. Hevosen vetämässä reessä ei voinut pellolle viedä kerralla montaa tonnia tai edes montaa sataa kiloa tätä maanparannusainetta.
Miten me olemme unohtaneet tämän? Olemme unohtaneet viljellä maata.
Näissä isoisän opeissa on viisautta, jota ei voi korvata teollisesti tuotetun lannoitteen jakamisella tai täsmäviljelyllä, jota myös välillä väläytetään uudistavan viljelyn yhteydessä. Lopulta kaikki lähtee maasta ja päättyy maahan.
Kevät on ollut taas poikkeuksellisen kuiva, ja yöpakkaset ovat kuivattaneet peltoja nopeasti. Pitkään yksipuolisessa viljelykierrossa oleva pelto, joka ei ole saanut mitään orgaanista lannoitusta, ei pysty varastoimaan sitä vähääkään vettä. Sillä pellon rakenteessa ei vedelle ole sijaa.
Isovanhempamme käyttivät lehmänlantaa kierrossa, ja heinäpellot kuuluivat oleellisesti nykymittapuulla pienten karjatilojen viljelykiertoon. Näin orgaanista ainesta ja juurimassaa kertyi maaperään.
Ajat muuttuivat, lehmät lähtivät, ja viljely yksipuolistui. Me voimme saada yhteistyön ja kiertotalouden ratkaisujen avulla nopeastikin orgaanista ainetta pellollemme, ja vielä helposti. Meidän ei enää tarvitse ajaa sitä muutaman sadan kilon kuormissa hevosen kanssa. Me voimme hoitaa kaiken puhelimella.
Uudistava viljely on juurilleen palaamista. Sitä, että muistetaan viljellä maata, eikä oikaista siitä, mistä aita on matalin.
Aki Laaksonen
Maanviljelijä Mynämäen Vuoloisista
MMM, agronomi