Suurpetokeskustelu on käynyt vilkkaana uuden, metsästyksen mahdollistavan lain myötä. Totean tähän alkuun, että olen metsästäjä ja opetellut sitä koko ikäni. Olen toiminut luottamustoimissa metsästysseura-, yhdistys- kuin myös liittotasolla.
Katson siis asioita metsästäjän silmin.
Molemmat suurpedot niin ilves kuin susikin ovat komeita, ylväitä eläimiä, joilla molemmilla on paikkansa suomen luonnossa.
Suden ja ilveksen kanta-arvioiden tarkkuudesta on vuosien saatossa käyty kiihkeää keskustelua ja itsekin olen maassamme toimivaa virallista tahoa arvostellut, eikä se tässäkään kirjoituksessani jää aivan paitsi.
Alkujaan, kun ilveksen kanta-arviota määritettiin ja metsästäjien jälki- ja näköhavaintoja analysoitiin, käytössä oli muualta saatua aineistoa, joka itsessään oli oikeanlaista tietoa. Kotimaistakin tutkimustietoa oli, nykykäsityksen mukaan kuitenkin vanhentunutta. Ongelmia aiheutti se, että kumpikaan aineistoista ei sopinut nykymuodossaan Suomessa elävän ilvespopulaation tiheyden määrittelyyn.
Syitä on vaikea arvailla ja vaatisikin uutta tutkimusaineistoa, jotta kanta-arvioon saataisiin ajantasaista vertailutietoa. Oletettavasti mallinnusten sopimattomuus kannan arviointiin selittynee mm. tarjolla olevan ravinnon erilaisuuteen sekä elinalueiden muokkaantumiseen Ilvekselle edullisiksi.
Toinen merkittävä eroavuus oli naaraan reviirikäyttäytymisessä. Tutkimusaineisto ei mahdollistanut tilannetta, jossa useammalla naaraalla on pentureviiri hyvin lähellä toisen naaraan reviiriä. Koska verrokkeina käytetyillä alueilla naaraan reviiriksi oli mitoitettu huomattavasti suurempi alue.
Varsinkin Varsinais-Suomessa naarailla oli pentueita alle kahden kilometrin päässä toisistaan. Syitä tämän ”sietämiseen” selvittämiseksi tulisikin tutkijoiden selvittää. Mahdollisesti runsas ja monipuolinen ravinto sekä lähisukulaisuus naaraiden kohdalla esimerkiksi äidin ja tyttären läheiset reviirit.
Veli Seikola
Taivassalo
(2-osaisen kirjoituksen toinen sutta koskeva osa julkaistaan tiistain lehdessä)