Ei ole kai­kis­sa mai­nok­sis­sa huu­mo­ri­a­kaan unoh­det­tu. Kii­tos sii­tä!

Aa­mu­kah­vi­pöy­däs­sä alu­e­leh­des­sä, joka mi­nul­le an­net­tiin, oli puo­len au­ke­an mai­nos. Olin jo kään­tä­mäs­sä si­vua, kun­nes ”Al­ku­vii­kon Pos­su­päi­vät” – kau­ka­na jou­lu­a­jas­ta – ha­vah­dut­ti to­del­li­suu­teen.

Mai­nos­hen­ki­lö pa­nos­ti muu­hun­kin kuin pos­su­pa­ran ru­hon ana­to­mi­aan. Vii­mei­se­nä, mut­ta ei vä­häi­sim­pä­nä ko­mei­li pos­su­munk­ki, 100 g. Oli muu­ten tuot­teis­ta ai­noa, jon­ka va­lit­si­sin päi­vä­kah­vi­het­ken ma­ku­pa­lak­si.

Kä­sit­tääk­se­ni mai­nok­set pi­tä­vät sa­no­ma- ja ai­ka­kaus­leh­det hen­gis­sä, me ku­lut­ta­jat kui­ten­kin ne lop­pu­met­reil­lä kus­tan­nam­me. Yh­teis­kun­ta säi­lyy elos­sa ku­lut­ta­mal­la, jo­ten nyt oli­si kää­rit­tä­vä hi­hat ja hie­rot­ta­va ai­vo­nys­ty­röi­tä, jot­ta jo­tain tär­ke­ää tai jopa tur­han­päi­väis­tä hank­ki­sim­me it­sel­lem­me tai vaik­ka­pa ys­tä­väl­le lah­jak­si.

Vie­ri­vä kivi ei sam­ma­loi­du, jo­ten luo­kaam­me ko­ti­maas­tam­me ide­ayh­teis­kun­ta, ku­kin voi­miem­me mu­kaan.

Jo­kai­nen tee­tet­ty työ­tun­ti tai kaup­pa­liik­kees­tä ko­tiu­tet­tu os­tos muu­ra­taan tii­lek­si yh­teis­kun­tam­me tu­ki­ra­ken­tei­siin.

Ee­va Au­vi­nen

Naan­ta­lin Me­ri­mas­ku