Paljon on muuttunut siinä ajassa, kun ensimmäinen susipari noin 20 vuotta sitten asettui Varsinais-Suomeen. Se mikä alussa oli sensaatio, on nyt normaalia.
Tiedotusvälineet saivat viime viikolla Laitilassa pidetyssä Riistakeskuksen Susilife-hankkeen valtakunnallisessa mediapäivässä kuulla asiasta monesta näkökulmasta (V-SS 28.11.).
Vs. riistapäällikkö Jörgen Hermanssonin kuvaus siitä, mistä ihmisen suhtautumisessa susiin on lähdetty ja missä ollaan nyt, on luettavissa monien lehtien, myös Vakan sivuilla, vuosien mittaan julkaistuissa uutisissa.
Alkuun oli iso uutinen pelkästään se, kun suden jäljet löytyivät läheltä asutusta, samoin tapettujen peurojen jäänteet. Tänä päivänä ne ovatkin jo normaalia. Uutiskynnys ylittyy lähinnä tilanteissa, joissa kotieläimiä on vahingoitettu tai ihminen kohtaa suden läheltä uhkaavassa tilanteessa.
Alkuun oli kaksi sutta sadantuhannen hehtaarin reviirillä syrjäisellä metsäalueella. Nykyisin reviirejä on reippaasti yli kymmenen ja niiden alueet peittävät lähes koko Varsinais-Suomen maakunnan. Vain tiheämpään asutut kaupunkiseudut ja osa saaristoa ovat vielä tyhjinä.
Mielenkiintoista olisi omata ennustajan taidot, jotta näkisi, missä ollaan seuraavan 20 vuoden päästä, sillä taaksepäin katsoen se on ollut hyvinkin lyhyt aika. Niin paljon on tapahtunut, ja kuitenkin pitkässä juoksussa ollaan suden ja ihmisen yhteiselossa alkumetreillä.
Jotakin voi laskea yhteen siitä tiedosta, että yhdessä reviirissä elää aina susipari ja niiden saman vuoden jälkeläiset, eikä muita susia samalla reviirillä suvaita. Jonnekin ne joka vuosi ainakin osaan reviireistä syntyvät nuoret sudet sitten levittäytyvät, kun on aika lapsuudenmaisemistaan lähteä.
Hyvä asia on, että tieto susista on lisääntynyt paljon. Esimerkiksi DNA-tuloksiin perustuva kanta-arvio tuntuu aiempaa luotettavammalta. Mutta vielä tarvitaan enemmän tietoa ja varmistusta siitä, että ihmisten pelot otetaan oikeasti huomioon ja tarvittaessa toimitaan.
Sari Honkasalo