Vasta reilun vuoden voimassa olleeseen uuteen vammaispalvelulakiin lisättiin 1.1.2026 alkaen elämänvaiheita koskeva säännös, joita muun muassa monet vammaisjärjestöt vastustivat.
Elämänvaiheella tarkoitetaan yleiseen elämänkulkuun kuuluvaa ajanjaksoa, johon liittyy sille tyypillisiä kehitysvaiheita ja tehtäviä. Vammaispalveluita järjestävien viranomaisten on nyt asiakkaan palvelutarpeen arvioinnissa verrattava asiakkaan tilannetta siihen, mitä pidetään tavanomaisena lapsuuteen, nuoruuteen, aikuisuuteen tai vanhuuteen liittyvänä kasvun, kehityksen, avun tai tuen tarpeena.
Vammaisen henkilön on kuitenkin saatava toimintarajoitteestaan johtuvaa välttämätöntä apua ja tukea.
Mutta miten tavanomainen elämä kaikkine yksilöllisine vaiheineen on ymmärrettävissä? Kuka sen määrittää? Sälytetäänkö uudella säännöksellä vammaispalveluita käytännössä järjestäville viranomaisille jopa kohtuuttoman monitahoinen tehtävä arvioida ja päättää, mitä ihmisen tavanomaiseen elämään pitäisi kuulua – ja mihin vammainen henkilö on silloin lain mukaan oikeutettu?
Osviittaa siitä, mitä lainlaatija säännöksellä tavoittelee, voidaan hakea hallituksen esityksestä 121/2022 uutta vammaispalvelulakia koskien.
Yksittäisen työntekijän harteille tällainen arviointi ei onneksi lankea. Maanantaina Crusellissa Varhan palveluista kertonut vammaispalvelupäällikkö kertoi, ettei aikaisempaan, joskus varsin itsenäisestikin tehtyyn työhön ole nykyisen vammaispalvelulain aikana edes mahdollisuutta: palvelutarpeen arviointia tehdään monialaisesti.
Tavanomaisen elämän käsite, tai se, mitä vammaisen henkilön välttämättömiin palveluihin pitäisi sisältyä, varmaankin hakee muotoaan käytännön vammaispalvelutyössä, kun säännöstä aletaan soveltaa.
Hyvinvointialueella on aina pohdittava esimerkiksi myös sitä, mitä voidaan pitää palveluiden kohtuullisina kustannuksina, vaikka arvioinnissa aina pitää ottaa huomioon myös vammaisen henkilön yksilöllinen elämäntilanne.
Anneli Perkiö