Menneiden vuosisatojen tutkimusmatkat, kolonialismi ja muut valta-asemaltaan epätasapainoiset tilanteet ovat tuottaneet länsimaisiin museoihin kokoelmia, joiden omistussuhteet nähdään nykypäivänä kiistanalaisina. Uudehko käsite repatriaatio tarkoittaa kulttuuriperinnöksi luokiteltavien esineiden – ja ihmisjäänteiden – palauttamista lähtöpaikkaansa. Palauttamista on tehty Suomessakin esimerkiksi koskien saamelaista kulttuuriperintöä. Kansallismuseo on tällä vuosikymmenellä palauttanut myös pueblo-intiaanien jäänteitä ja hautaesineitä alkuperäiskansojen edustajille Yhdysvaltoihin.
Repatriaatiosta on omalta osaltaan kyse myös tapauksessa, joka tunnetaan nimellä Liedon Madonna. Liedon seurakunta on pyytänyt Turun kaupungin taidemuseolta useiden keskiaikaisten pyhimysveistosten palauttamista Turun linnan näyttelysalista alkuperäiseen ympäristöönsä Liedon kirkkoon perusteenaan se, että veistokset on aikanaan luovutettu museoon ilman lupaa. Seurakunta näkee, että kirkko on veistosten oikea ja alkuperäinen ympäristö, ja niiden ensisijainen käyttötarkoitus on hartaus- ja jumalanpalveluselämän palveleminen. Tämä kiista on yhä kesken.
Voisiko vastaavanlainen kiista syntyä muuallakin kuin Liedossa? Esimerkiksi Vehmaan Pyhän Margareetan kirkosta on siirretty 1800–1900-lukujen taitteessa merkittävää esineistöä Helsinkiin Kansallismuseoon.
Liedon tapauksen yhtenä asiantuntijana toimineen Salla Tenkasen mukaan näin ei voisi käydä, sillä Vehmaalla asiakirjat ovat kunnossa (V-SS 23.6.). Tenkanen tekee parhaillaan kirkkoesineiden inventointityötä Vehmaan seurakunnassa, ja on valmistautunut luennoimaan aiheesta Vehmaan kirjastossa elokuun alussa. Väitöskirjaan hän nappasi aiheen samasta teemasta. Mitä niin sanotut tavalliset ihmiset sanovat asiasta? Haikailevatko seurakuntalaiset keskiaikaisen, melko massiivisen katolisen ajan alttarikaapin perään, vai katsovatko he sitä kuitenkin mieluummin huolta pidettynä Helsingissä?
Saara Huovinen