Saa­ris­to­me­ren luo­dot ovat muut­tu­neet vuo­sien ku­lu­es­sa osin au­ti­o­saa­rik­si, me­ri­met­so­jen pa­ra­tii­seik­si. Muis­tan näh­nee­ni ja ilah­tu­nee­ni, kun ruot­sin­lai­val­la näin ”len­tä­vän mus­te­ky­nän” en­si ker­ran Tuk­hol­man saa­ris­tos­sa. Oli­si­pa näi­tä enem­män, ajat­te­lin.

Tu­li­han nii­tä enem­män, rie­sak­si as­ti. Lin­tu on le­vin­nyt kaut­ta maa­pal­lom­me ja sitä käy­te­tään jopa ka­lan­pyy­dyk­se­nä. Pit­kä kau­la si­do­taan ja ”met­so” su­kel­taa pyyn­ti­mat­kal­le. Saa­liin na­pat­tu­aan lin­tu ve­de­tään ve­nee­seen ja kala val­mis­te­taan ruo­ak­si.

Nyt me­ri­met­so­kan­ta saa­ris­tos­sam­me on pie­nen­ty­nyt ja luo­dot toi­pu­vat eh­kä en­nal­leen.

”Mi­ten sat­tui­kaan, sin­ne juur­tu­maan, yk­si­näi­nen saar­ni­puu” kum­mas­te­lee Juha Vai­nio. Voi ol­la ”len­tä­vän mus­te­ky­nän” kyy­dis­sä tul­lut.

Suu­ri me­ri­met­so­yh­teis­kun­ta tuot­taa asuin­luo­dol­laan niin suu­ren mää­rän ”vä­ke­vää lan­noi­tet­ta”, et­tei mi­kään elol­li­nen voi siel­lä elää tai kas­vi juur­tua. Niin kuin Tu­run Sa­no­mien leh­ti­kir­joi­tuk­ses­sa mai­ni­taan, vas­ta vuo­sien ku­lut­tua saa­rel­le si­ki­ää uu­si, typ­peä suo­si­va kas­vil­li­suus ja le­po­ti­las­sa ol­leet sie­me­net puh­ke­a­vat re­he­vään kas­vuun.

En­nen uut­ta kas­vil­li­suut­ta saa­ril­ta ja kal­li­o­luo­doil­ta on huuh­tou­tu­nut val­ta­va mää­rä lin­tu­jen ulos­tet­ta, gu­a­noa, re­he­vöit­tä­mään ym­pä­röi­vää mer­ta. Ole­tet­ta­vas­ti osa Saa­ris­to­me­ren saas­tu­mi­ses­ta joh­tuu yli­suu­ris­ta lin­tu­yh­dys­kun­nis­ta. Jos­tain syys­tä suu­ret eläin­po­pu­laa­ti­ot usein hä­vi­ä­vät; syy­nä eh­kä luon­non laki ku­ten tau­dit ja ra­vin­non puu­te.

Upe­an pur­je­lai­vam­me Suo­men Jout­se­nen kan­nel­le ete­läi­sel­lä At­lan­til­la 1930 -lu­vul­la las­keu­tui le­väh­tä­mään me­ri­met­so, jota yk­si­kään lai­van mie­his­tös­tä ei tun­nis­ta­nut.

Ta­hal­li­nen luon­non tur­me­le­mi­nen on vas­toin al­ku­pe­räis­tar­koi­tus­ta. Vaik­ka ih­mis­kun­ta pon­nis­te­lee ää­rim­mil­leen, luo­ma­kun­ta ete­nee omaa tah­ti­aan; la­jit hä­vi­ä­vät ja ti­lal­le syn­tyy uut­ta. Eläm­me val­ta­vas­sa ”luon­non la­bo­ra­to­ri­os­sa”, jota val­voo mei­tä suu­rem­pi voi­ma.

Ee­va Au­vi­nen

Naan­ta­lin Me­ri­mas­ku