Ny­kyi­nen aja­tus­ten ja toi­min­to­jen ih­me­maa: Use­at pyr­ki­vät bar­ri­kaa­deil­la kurk­ku suo­ra­na ju­lis­ta­maan, mikä on oi­kea mikä vää­rää, tie­tä­mät­tä it­se­kään omaa aja­tuk­sien se­ka­mels­kaa.

Va­paa­ta on, mut­ta sil­ti kan­nat­taa var­mis­taa, mitä huu­taa. Ja mik­si mo­nel­la on pal­lo niin sa­no­tus­ti hu­kas­sa, pää­a­sia et­tä py­syy ja pys­tyy ole­maan jon­kun ol­ka­pääl­lä. Ei vii­saus siel­lä sei­so, vaan tun­teet­to­muus ja älyt­tö­myys.

To­si­vii­saus pyr­kii hil­jai­suu­teen, ei bar­ri­kaa­dien kun­kuk­si. In­ti­a­lais­ta sa­non­taa lai­nail­len: Ha­lu­at­ko ol­la yl­peä ja kors­kea – yl­hääl­tä kat­so­en nä­kee kau­as. Mut­ta nöy­rä pu­do­tus voi tait­taa muu­ta­kin kuin nis­kan.

Maa­il­ma on täyn­nä ku­kis­ta­jia, mut­ta myös­kin it­se­sen­suu­rin ku­kis­ta­mia.

Ha­lu­at­ko ol­la or­po aja­tuk­sis­sa, et kui­ten­kaan to­del­li­seen Or­poon yl­lä.

Hil­jai­suus on pa­rem­pi vaih­to­eh­to kuin tu­hat me­lua.

Olet vii­sas sil­loin kun vai­ke­net ai­na­kin to­vik­si, ja kuun­te­let vaik­ket muu­ta kuin elä­mää. Met­sät, jär­vet, me­ret mi­kään ei ole it­ses­tään­sel­vyys.

vi­rit­te­len juu­ri täs­sä

su­ru­je­ni soin­tu­ja

kai­ken kes­kel­lä

se ikä­vä vie­ras kävi lii­an lä­hel­lä mi­nua

se vei erään rak­kaan pois

Eh­kä jak­sam­me kui­ten­kin elää elä­määm­me kun­nol­la, ei me­lu­ten.

Ir­ma­lii­sa