Kummastelemme lastemme ja nuortemme yhä väkivaltaisempaa käyttäytymistä. Iän mukana teot raaistuvat, mahdollisuudet aseiden ja muiden tuhovälineiden käyttöön kasvavat. Tiedostusvälineet lehdistöstä digitaalisiin tietolähteisiin ovat joka päivä matkakumppaneinamme suoltaen viihdykkeeksi murhia, pahoinpitelyjä ja juonitteluja. Uutislähetyksissä negatiiviset tapahtumat, kuten luonnonkatastrofit ja sodat, oikeutetut ja oikeudettomat, sekä nuorisoväkivalta haukkaavat leijonan osan.
Rikollisista nuorisojengeistä on kasvamassa ihmistä suurempi ongelma ennen kaikkea suurkaupungeissa. Tukholma on jo keskustaa myöten iltaisin ja öisin vaara-aluetta. Jengiläisillä on omat verkostonsa, tänä digiaikana yhteyksien pitäminen on helppoa ja poliisi on harhautettavissa.
Uppsalassakin on jengiydytty. Nykyään uhka Suomeen ei ole yksinomaan idästä, vaan myös lännestä. Helsinki on eniten vaaravyöhykkeessä. Pienemmässä mittakaavassa on ilmennyt kiduttamista ja jopa tappamista. Tämäkö on uutta normaalia? Ymmärtääkseni huumeet liikkuvat näissä piireissä sukkelasti, koukkuun voit jäädä tietämättäsikin.
Lapset elävät tämän kaiken keskellä edes asiaa mitenkään ymmärtämättä. Koronarokotusten aikana ei uutislähetyksiä pystynyt katsomaan, koska aina kohokohta oli ”piikitys” – olen piikkikammoinen. Olisi hyvä tietää, kuinka monta valokuvaajaa valjastettiin tätä parin sekunnin toimenpidettä todistamaan.
Jopa lastenohjelmissa on paljon kiusaamista ja ”keljuilua”. Hyvyys, hauskuus ja elämässä piilevä puhdas iloisuus on lakaistu maton alle. Ei ketään kiinnosta.
Ymmärtääkseni kännykkädigipelit ovat väkivaltaviihdettä: on varmasti oppitunneillakin sykähdyttävämpää kuin suomen kielen kielioppisäännöt tai derivaatat. Kunpa hallitus, ennen kaikkea opetusministeriö, saisi kännykkäkiellon oppitunneilla voimaan koko maassa.
Aikakaudelle kuvaavaa on, että TV -sarja Salatut elämät on lapsille sallittu ja esitetään ikään kuin iltasatuna perheen pienimmille. Toisaalta äsken nähty elokuva Pikku Heidi oli kielletty alle 8-vuotiailta.
Katsoin yhden suomalaisen Nanny-ohjelman ja hämmästyin. Näinkö noin 3 -vuotiaan lapsen pitää leikkiä yksin omassa huoneessaan eivätkä aikuiset saa katsoa Pikku kakkosta lapsen seurana, syödä piti sievästi yksinään pöydän ääressä aikuisten tarkkaillessa joka suupalaa. Peräänkuulutan yhteisöllisyyttä, myös lapsi on varteenotettava yhteisökumppani, ei kuitenkaan diktaattori. Tehdään yhdessä.
Muistan yli 30 vuoden takaa lapsenlapsemme, alle kouluikäisen pojan reaktion hänen kuullessaan televisiossa sanan kannibaali. Kyselyt jatkuivat koko viikonlopun ajan. Tietenkin selvitimme hänelle, että kannibalismi on ihmissyöntiä tai muutenkin lajitoverien syömistä.
Pelko tarttui poikaan kuin korona. ”Voiko täällä olla, uskallanko mennä vessaan, en ainakaan ulos.” Selitimme ja selitimme, hirtehishuumorin avulla selvisimme. Jos mamma (minä) laitettaisiin pataan, tulisi rasvainen soppa. Jos asiaa ei olisi loppuun käsitelty, hän ehkä nykyisessä työssään Japanissa yhä pelkäisi kannibaalin hiipivän kintereillä ja haukkaavan kantapäästä.
Lapsella on kyselykausi ja uhmakausi. Kummatkin on kaikella vakavuudella huomioitava. Lapselle täytyy selittää ”konkleettisesti” (pojanpoikani tokaisu).
Jospa lakkaisitte hankkimasta lapsia kuin ostaisitte kaupan hyllyltä. Loppujen lopuksi uusi elämä on lahja vanhemmille, koko suvulle ja yhteiskunnalle. Pitänette huolta, että he saavat väkivallalta turvassa kasvaa vastuullisiksi aikuisiksi.
Eeva Auvinen
Naantalin Merimasku