Me, jot­ka pu­keu­dum­me orans­siin, vih­re­ään, rus­ke­aan ja kel­tai­seen, osaam­me muis­taa ke­sän läm­mön kes­kel­lä tal­vea.

Meil­lä on läm­min sy­dän, iloi­nen mie­li ja haus­kat su­kat ja­las­sa. Ei kan­na­ta käyt­tää tyl­siä suk­kia, tis­ki­rät­tiä, ham­mas­har­jaa ei­kä ky­niä. Ei mi­tään synk­kää sil­mien eteen. Mus­taa, har­maa­ta ja val­kois­ta löy­tyy riit­tä­väs­ti ik­ku­nan ta­kaa.

Me syöm­me kera mus­ti­koi­den man­sik­ka­jo­gurt­tia ja muis­tam­me mil­tä kesä mais­tuu. Me juom­me hu­na­ja­vet­tä ja olem­me kuin me­hi­läi­set ku­kis­sa. Meil­lä veri kier­tää.

Me ero­tum­me, me kuu­lum­me, mei­dät muis­te­taan. Me nau­ram­me pi­mey­del­le, pak­ka­sel­le, tuu­lel­le ja tuis­kul­le.

Ot­ta­kaa te, jot­ka kul­jet­te mus­tis­sa vaat­teis­sa kyl­miä lui­tan­ne peit­tä­en syn­kin aa­tok­sin meis­tä mal­lia. Us­kal­ta­kaa ot­taa ris­ki, et­tä joku hy­mäh­tää teil­le, pi­tää it­se­ään pa­rem­pa­na, ar­vos­taa mus­taa ja kan­keut­ta. Ei kat­so sil­miin, ei hy­myi­le.

Ot­ta­kaa mal­lia meis­tä, kun las­kem­me las­ten lail­la mä­keä vä­rik­käät hui­vit hei­lu­en.

Me em­me huku pi­mey­teen, mei­dän yli ei aje­ta. Me hei­jas­tam­me va­loa kai­kil­le.

Em­me näy­tä sil­tä kuin kul­ki­sim­me hau­ta­jai­sis­ta hau­ta­jai­siin.

Me muis­tam­me ju­han­nuk­sen. Mei­dät muis­te­taan.

PiPu