Se on kohta rapuaika. On myös aika muistella 1950-luvun alun iltoja ja alkuöitä, kun vähän toisella kymmenellä olevien kavereitteni kanssa pyydystimme saksiniekkoja Laajoesta Mynämäen Kivikylän kohdalta. Enemmän meitä innosti pyydystys ja yhdessäolo kuin pienten taskurahojen ansainta.
Miten sitten saimme saaliimme Turkuun markkinoille? Uuden tai ainakin siistin perunakorin pohjalle pantiin märkiä sammaleita tai mallasruohoa. Niiden päälle pakattiin vähintään 15 elävää rapua. Vähempää ei kehdannut kerralla lähettää. Kori suljettiin tiukalla kankaalla, ravut kun osasivat myös kiipeillä pärekorin laitoja. Sankaan pantiin lappu, jossa oli oma nimi ja rapujen määrä.
Maskun Auton linja-auto lähti Kivikylästä Turkuun seitsemältä aamulla. Silloin oli oltava tienvarressa, vaikka yöuni olisi jäänytkin lyhyeksi. Lähes poikkeuksetta kuljettajat suhtautuivat myötämielisesti harrastukseemme, ja auton takakoppiin saattoi kertyä parhaimmillaan kymmenkuntakin koria kaupunkiin vietäväksi.
Kuljettajista muistan ainakin Uttulan ja Kallionpään, mutta mukavin oli nuorehko Virtamon Jallu, joka kehui käyneensä suorastaan huutokauppaa ravuillamme. Hallikauppiaat ja muut halukkaat tulivat nimittäin kyselemään ostettavaa heti auton saavuttua Turkuun.
Oli se aikamoista sählinkiä, kun jokaisen rapukorin sisällöstä ostajan piti erikseen kirjoittaa kuitti ja tilittää kuljettajalle rahat. Kuljettajilla oli onneksi aikaa, kun siihen aikaan paluulähtö oli vasta kello 14. Ainakin Nihattulan ja Raimelan rapupoikien tiedän lähettäneen Mynäjoen tuotoksia meidän laillamme linja-autoissa kaupunkiin.
Iltapäivällä oli sitten taas oltava valppaana tienvarressa linjurin palatessa. Kuljettajat tilittivät jokaiselle meistä tienestimme ja kertoivat hauskoja sattumuksiaan kaupankäynnistä. He ottivat naurettavan pienen korvauksen välityksestään. Kyllä kannatti olla väleissä.
Jarkko Heino