En­nen so­tia teh­tiin vie­lä ol­ki­kat­to­ja, vaik­ka pä­re­ka­tot oli­vat­kin jo val­lit­se­via. Olen lap­se­na näh­nyt täl­lai­sen ol­ki­ka­ton teon Vah­te­ruk­sen Pie­ti­läs­sä re­hu­suu­lin ka­tok­si. Ra­ken­nus­ta ei enää ole.

Ol­ki­ka­ton ka­te­ai­ne oli ru­kiin ol­kia. Ruis kas­voi yli met­rin kor­kui­sek­si, nii­tet­tiin vii­kat­teel­la ja si­dot­tiin lyh­teik­si. Täh­kä­päät rii­vit­tiin pois. Tätä var­ten oli omal­la voi­ma­ko­neel­la toi­mi­va eri­kois­ra­ken­tei­nen pui­ma­ko­ne, ra­ken­teel­taan ma­ta­la ja le­veä, en osaa tar­kem­min se­lit­tää. Ruis­ku­hi­laat syö­tet­tiin poi­kit­tain, kone repi täh­kät ir­ti ja jät­ti ol­jet eh­jik­si. Sil­loin sa­not­tiin, et­tä kone oli vuok­ral­la Ha­rik­ka­lan kar­ta­nos­ta Ka­lan­nin kir­kon­ky­läs­tä.

Ol­ki­lyh­teet la­dot­tiin ty­vet alas­päin räys­tääl­tä läh­tien alus­kat­teel­le. Ol­jet si­dot­tiin ohu­el­la rau­ta­lan­gal­la ty­ven pääs­tä noin kol­ma­so­san lyh­teen pi­tuu­des­ta. Työ­ka­lu­na oli noin puo­len met­rin mit­tai­nen rau­tai­nen ohu­eh­ko neu­la, jos­sa oli kär­jes­tä te­rä­vä nok­ka ja sii­nä neu­lan suun­tai­nen pie­ni kouk­ku. Kat­toa jat­ket­tiin seu­raa­val­la ol­ki­ker­rok­sel­la ja si­dot­tiin.

Sil­loin ker­rot­tiin myös, et­tä Tans­kas­sa on pal­jon ol­ki­kat­to­ja. Pie­ti­läs­sä oli 1940- ja 1950-lu­vuil­la yh­des­sä isom­mas­sa re­hu­suu­lis­sa ol­ki­kat­to. Paik­ka­sin sitä niin, et­tä vil­jan puin­nis­sa lai­toin ol­ki­liet­son pu­hal­ta­maan suu­lin har­jal­le ja vein pit­kiä ti­ka­pui­ta pit­kin kak­si yh­teen si­dot­tua ohut­ta män­ty­run­koa va­ro­vas­ti har­jal­le usei­ta kap­pa­lei­ta. Olen tä­män ol­ki­ka­ton pur­ka­nut, teh­nyt suu­liin pä­re­ka­ton ja myö­hem­min vie­lä pel­ti­ka­ton.

Pä­re­kat­to­jen on­gel­ma oli, et­tä kun nii­tä jou­tui paik­kaa­maan niin tah­toi tul­la uu­sia vuo­to­koh­tia. Kat­to­tek­niik­kaan tu­li­vat tii­li­ka­tot 1960-lu­vul­la ja 1970-lu­vul­la pel­ti­ka­tot, joi­ta sil­loin teh­tiin pal­jon, ja pä­re­ka­tot jäi­vät his­to­ri­aan.

So­dan jäl­keen ko­van ta­va­ra­pu­lan ai­ka­na myös Hel­sin­kiin teh­tiin pä­re­kat­to­ja.

So­dan ai­ka­na tein isoi­sä­ni Juho Pie­ti­län kans­sa uu­den pä­re­ka­ton van­han la­hon­neen ti­lal­le hir­si­na­ve­tan re­hu­suu­lin ka­tol­le. Tä­tä­kään ra­ken­nus­ta ei enää ole. Pu­rim­me en­sin van­han pä­re­ka­ton te­rä­vil­lä la­pi­oil­la pois. Uu­det pä­reet la­dot­tiin niin sa­no­tun ”rii­an” pääl­le. Se oli lau­ta, jo­hon oli nau­lat­tu pel­ti­sui­ka­le, joka ulot­tui reu­nan yli. Rii­an kan­nat­ti­met kiin­ni­tet­tiin alus­taan räys­tääl­tä al­ka­en. Kun en­sim­mäi­nen rivi pä­rei­tä oli nau­lat­tu, riia työn­net­tiin vä­hän alas­päin ja nos­tet­tiin pä­rei­den pääl­le sel­lai­sel­la mi­tal­la kuin ha­lut­tiin pä­re­ri­vien tu­le­van ja nau­lat­tiin. Tä­ten nau­lat me­ni­vät use­an pä­reen läpi. Isoi­sä­ni oli sil­loin 73-vuo­ti­as ja joh­ti työ­tä, minä olin 13-vuo­ti­as. Kor­jat­tu ra­ken­nus oli isä­ni vel­jen omis­ta­ma. Olin näis­sä tal­kois­sa isoi­sä­ni pyyn­nös­tä. Isä­ni veli oli sil­loin so­das­sa.

Kau­no Pie­ti­lä

Ka­lan­ti