Suo­mes­sa pu­hu­taan pal­jon te­hok­kuu­des­ta. Ai­ka­tau­luis­ta, su­ju­vis­ta pro­ses­seis­ta ja jo­nois­ta, jot­ka pi­tää pur­kaa. Ai­ka näh­dään re­surs­si­na, jota mi­ta­taan, op­ti­moi­daan ja val­vo­taan. Sil­ti yk­si ky­sy­mys jää tois­tu­vas­ti esit­tä­mät­tä: ke­nen ai­kaa oi­ke­as­taan suo­jel­laan – ja ke­nen ajal­la jär­jes­tel­mä toi­mii? Kaik­kien ai­ka ei ole sa­ma­nar­vois­ta. Joi­den­kin odot­ta­mi­nen on on­gel­ma, jo­hon et­si­tään rat­kai­su­ja. Tois­ten odot­ta­mi­nen on nor­maa­lia. He voi­vat odot­taa, kos­ka hei­dän ai­kan­sa ei ai­heu­ta hä­ly­tys­tä. Tämä ei ole sat­tu­maa. Tämä on ra­ken­teel­li­nen il­miö.

Ai­ka ei ole neut­raa­li. Yh­teis­kun­ta ei jaa ai­kaa ta­sai­ses­ti. Se ja­kaa odot­ta­mi­sen. Osa ih­mi­sis­tä odot­taa pää­tök­siä, jois­ta hei­dän ar­ken­sa ja tu­le­vai­suu­ten­sa riip­pu­vat: pal­ve­lu­ja, hoi­toa, tu­kea, lu­pia. Odo­tus kes­tää kuu­kau­sia, jos­kus vuo­sia. Heil­le sa­no­taan, et­tä asia on kä­sit­te­lys­sä ja pro­ses­si ete­nee. Sa­maan ai­kaan toi­saal­la vii­väs­tyk­set ovat krii­se­jä. Nii­hin re­a­goi­daan no­pe­as­ti, kos­ka ne kos­ke­vat toi­min­to­ja, joi­den hi­das­tu­mi­nen nä­kyy heti. Kaik­kien ai­ka ei ole yh­tä kii­reel­lis­tä.

Ajan nä­ky­mät­tö­myys. Tätä il­mi­ö­tä voi­si kut­sua ajan nä­ky­mät­tö­myy­dek­si. Sil­lä tar­koi­te­taan ti­lan­net­ta, jos­sa ih­mi­sen odot­ta­mi­nen ei näy mit­ta­reis­sa, ot­si­kois­sa ei­kä pää­tök­sen­te­os­sa. Hä­nen ai­kan­sa ei ole riit­tä­vän mer­ki­tyk­sel­lis­tä syn­nyt­tääk­seen kii­reen. Ih­mis­tä ei kiel­le­tä. Hän­tä ei tor­ju­ta. Hä­net vain jä­te­tään odot­ta­maan. Odot­ta­es­saan ih­mi­nen al­kaa ka­do­ta nä­ky­vis­tä.

Odot­ta­mi­nen ku­lut­taa elä­mää. Odot­ta­mi­nen ei ole tau­ko. Se on ku­lu­mis­ta. Ih­mi­nen ei odo­ta vain pää­tös­tä, vaan elä­mää, joka ei ala. Suun­ni­tel­mia siir­re­tään, toi­vei­ta pie­nen­ne­tään ja tu­le­vai­suut­ta ly­kä­tään. Vä­hi­tel­len odot­ta­mi­ses­ta tu­lee nor­maa­lia – ja vaa­ti­muk­sis­ta vaa­ti­mat­to­mam­pia. Tätä kus­tan­nus­ta ei näy ti­las­tois­sa. Mut­ta ih­mi­nen mak­saa sen ajal­laan.

Hil­jais­ta val­lan­käyt­töä. Kun jon­kun ai­ka on ra­ja­ton, hä­nen kär­si­väl­li­syy­ten­sä ole­te­taan lo­put­to­mak­si. Ja kun kär­si­väl­li­syy­des­tä tu­lee ole­tus, sii­tä tu­lee vaa­ti­mus.

Tämä on val­lan­käyt­töä, joka ei näy­tä val­lan­käy­töl­tä. Se ei riko sään­tö­jä. Se toi­mii nii­den puit­teis­sa. Ja juu­ri sik­si se on te­ho­kas­ta.

Yh­teis­kun­ta, joka sal­lii joi­den­kin ih­mis­ten odot­taa lo­put­to­miin, on jo teh­nyt pää­tök­sen sii­tä, ke­nen elä­mä on kii­reel­li­nen ja ke­nen ei.

Ky­sy­mys, joka pi­täi­si us­kal­taa esit­tää. Mitä ta­pah­tui­si, jos ky­syi­sim­me te­hok­kuu­den ja su­ju­vuu­den si­jaan tätä: Ke­nen elä­mä saa odot­taa?

Sil­lä se, jon­ka ai­ka on nä­ky­mä­tön­tä, on jo puo­lik­si nä­ky­mä­tön it­se­kin. Ja yh­teis­kun­ta, joka tot­tuu tä­hän, ei ole te­ho­kas. Se on vain tot­tu­nut ole­maan kat­so­mat­ta.

Odot­ta­mi­nen on tapa hal­li­ta ih­mi­siä il­man et­tä ku­kaan näyt­tää hal­lit­se­van.

Las­si Mur­to

oh­jel­ma­koor­di­naat­to­ri ja yh­teis­kun­nal­li­nen vai­kut­ta­ja