Näin laulettiin ennen vanhaan kaikissa opinahjoissa lukukauden päätteeksi. Enää ei lauleta kuin ensimmäinen säkeistö, ehkä jossain salaa useampiakin. Nyt on joutunut aika, joka kultaa muistot.
Sanalla ”joutua” on suomen kielessä useita merkityksiä: kiirehtiä, olla pakotettu eli täytyä. Emme voi tietää, mitä suvivirren alkuperäisen ruotsalaisversion tekijällä Israel Kolmodinilla on ollut mielessään laulua sanoittaessaan vuonna 1694. Suomalaiseen virsikirjaan virsi on ”joutunut” vuonna 1701.
Suvivirren takana piilee nälkää, kannibalismia ja erotiikkaa (nettitieto). Juuret löytyvät keskiaikaisesta eroottisesta runosta. Kun virttä 1600-luvulla suomennettiin, väestöstämme kolmannes oli juuri kuollut nälkään ja tauteihin. Runo oli ehkä toivomus siitä, mitä tulevaisuudelta odotamme, ennen kaikkea suotuisia kesäsäitä. Apua pyydettiin ylhäältä.
Lieneeköhän virsikirjassa toista yhtä tuttua virttä, joka johdattaisi meidät kesän odotuksen loppumiseen? Nyt se on täällä. Talviturkki heitetään mereen tai järveen ja pukeudutaan kesähepeniin, satoi sitten vaikka räntää.
On aika nauttia elämästä, kävellä ahon laitaa ilman paitaa, juoksennella metsissä ja liikkua sinisinä lainehtivilla aalloilla. On aika odottaa kesälomaa tai olla lomalla, loman loputtua haikailla ensi kesää. Kansallisrunoilijamme Eino Leino lausuu runossaan Nocturne: "Tähkäpäiden päällä täysikuu, kesäyön on onni omanani, kaskisavuun laaksot verhouu”. Nykyään enimmäkseen grillihiilien makkaraiseen tuoksuun.
Suomalaiseen kesään kuuluvat suuret yleisötapahtumat ulkona, sekä hartaat että cha cha chaat.
Suvivirren sanoin niityt vihannoivat, linnut laulujansa visertää kauniisti, joka paikkaa koristavat kukkaset ja siunaustaan suopi myös lämpö auringon.
Tästä kaikesta on kiitettävä, kuka ketäkin. Olemme saaneet syntyä valoisien kesäöiden kauniiseen maahan, Suomeen.
Hyvää mansikanmakuista ja tapahtumarikasta kesää lukijoille.
Eeva Auvinen
Naantalin Merimasku