Ke­vääl­lä 2023 käy­tiin edus­kun­ta­vaa­lit, muis­ta­net­te vie­lä. Ko­koo­mus kah­mi niu­kan voi­ton, hy­vä­nä kak­ko­se­na pe­rus­suo­ma­lai­set. De­ma­rit sin­nit­te­li­vät kol­man­sik­si, op­po­si­ti­oon.

Voit­ta­jan oli help­po hy­myil­lä. Pet­te­ri Or­po kät­ki fik­sus­ti si­säi­sen rie­haan­tu­mi­sen­sa ja aloit­ti hal­li­tus­tun­nus­te­lut. Kyl­lä­hän täs­tä hal­li­tus muo­dos­tuu, kos­ka saa­daan po­ruk­kaa leik­ki­mään sa­mal­la hiek­ka­laa­ti­kol­la.

Vii­kon ver­ran ky­sel­tiin: ”Ooks sää mun kaa?” Löy­tyi­hän siel­tä oi­va ne­lik­kö (huom! usein käy­tet­ty sana ”ne­lik­ko” tar­koit­taa si­lak­ka­tyn­ny­rin mit­taa).

Ru­vet­tiin leik­ki­mään, kut­sut­tiin ka­ve­rit­kin mu­kaan, asia ker­ral­laan sa­la­myh­käi­sis­sä kol­le­gi­ois­sa. Hiek­ka­lin­no­ja on ra­ken­net­tu run­saas­ti, mut­ta ei ker­ro­ta muil­le. Jos tu­lee yl­lät­tä­vä hak­sah­dus, niin ei jou­du­ta hä­pe­ään. Kii­ret­tä­hän ei ole, kos­ka is­tuu vir­ka­mies­hal­li­tus (vir­ka­hen­ki­lö­hal­li­tus), joka pais­kii töi­tä tar­vit­ta­es­sa.

Hil­jaa hy­vää tu­lee. En­si­lu­paus oli ke­sä­kuun al­ku tai eh­kä ju­han­nus on pa­rem­pi. Voi­han ai­ka­tau­lua ai­na ve­nyt­tää. Vas­taan tu­le­vat Ve­net­si­a­lai­set, Vai­na­jien päi­vä, pik­ku­jou­lu ja vih­doin uu­si ehom­pi vuo­si.

Mu­ka­na lei­kis­sä po­mo­na hää­rii si­säi­ses­ti ja ul­koi­ses­ti tyy­ty­väi­se­nä Pet­te­ri. Hä­nel­lä seu­ra­na on kol­me ns. kau­niim­man su­ku­puo­len edus­ta­jaa: on Riik­ka, An­na-Maja ja Sari. Riik­ka on en­si­ker­ta­lai­nen, jo­ten hä­nel­lä on pal­jon op­pi­mis­ta. On­pa muu­ta­man ker­ran lau­su­nut jo­tain, mut­ta il­mei­ses­ti pa­lau­tet­tu hel­lä­va­ro­en hil­jai­suu­den mys­ti­seen vaip­paan.

Päi­vät tois­ten­sa jäl­keen li­pu­vat kuin jout­se­net ne vain. Ol­laan ai­van hil­jaa ja pö­nö­te­tään kai­kes­sa rau­has­sa. Ha­mas­sa tu­le­vai­suu­des­sa muis­tot kul­taa­vat huo­pa­tos­su­neu­vot­te­lut ja sa­no­taan: sil­loin en­nen kaik­ki oli pa­rem­min, meil­lä oli kan­san va­lit­se­ma iki­o­ma Pet­te­ri ja tyt­töt­rio.

Pou­ta­säi­den ta­kia hiek­ka kui­vuu no­pe­as­ti ja jo val­miit ra­ken­nel­mat sor­tu­vat. On­nek­si san­taa riit­tää ja ra­ken­ne­taan uu­det, en­tis­tä vah­vem­mat här­päk­keet: huo­pa­tos­su­teh­das jou­taa ajal­laan ro­mu­kop­paan.

Sit­ten jos­kus, kun sor­tu­mis­vaa­ra on ohi ja kaik­ki näyt­tää ai­na­kin pääl­li­sin puo­lin hy­väl­tä, nous­taan hiek­ka­laa­ti­kon reu­nal­le ja huu­de­taan yh­des­sä: Äi­ti, tuu ik­k­ku­naa, mull on asi­aa.

Tätä kaik­kea olen hy­myn­ka­re suu­pie­les­sä seu­ran­nut.

Ee­va Au­vi­nen

Naan­ta­lin Me­ri­mas­ku