Ko­pu­tus ma­kuu­huo­neen ak­ku­naan, unen­rip­peet kaik­ko­si­vat sil­män­rä­päyk­ses­sä. Tämä on se aa­mu, jol­loin vel­je­ni Heik­ki, mi­nua 15 vuot­ta van­hem­pi, läh­tee kans­sa­ni aa­muon­gel­le.

Val­mis­te­lut oli teh­ty edel­li­se­nä il­ta­na: sää­ti­la huo­mi­oi­tu, ma­dot (pie­net ja suu­ret) kai­vet­tu vii­ni­mar­ja­pen­sai­den al­ta tai tun­ki­ol­ta. On­get trim­mat­tu kai­ken­ko­kois­ten ka­lo­jen saa­lis­tuk­seen. Ve­ne­ran­nas­sa tiuk­ka kes­kus­te­lu, pu­hua saa vain kuis­kaa­mal­la.

Pian sou­tu­ve­neen kok­ka li­pui koh­ti kais­lik­koa, jos­sa tie­det­tiin ah­ven­ten jo odot­ta­van. Jos­kus odot­ti­vat, jos­kus taas ei­vät.

Vene si­dot­tiin kais­la­tu­pol­la han­kai­meen, mato kouk­kuun, syl­käi­sy ja saa­lis­tus al­koi. Au­rin­ko oli puo­lit­tain kii­ven­nyt ho­ri­son­tin yli. Us­va lei­jai­li ke­vy­e­nä har­so­na ve­den yl­lä. Hil­jai­suus oli lok­kien ään­te­lys­tä huo­li­mat­ta kä­sin kos­ke­tel­ta­vis­sa.

Odo­tuk­sen jäl­keen kor­kin ny­käi­sy – mi­nul­la pyö­re­äh­kö kork­ki, vel­jel­lä pit­kän mal­li­nen – en­tei­lee­kö­hän sär­keä tai ah­ven­ta? Kor­kin nä­pyt­te­ly tie­si vain ma­don ka­to­a­mis­ta sär­ki­ka­lan ate­ri­ak­si – ei toi­vot­tu – kun kor­kin liik­ku­mi­nen pit­kin ve­den tyyn­tä kal­voa ja vii­mein ka­to­a­mi­nen sy­vyyk­siin oli to­si­a­sia, al­koi odo­tus, pie­ni vai suu­ri ah­ven.

Heti ei voi­nut kis­kais­ta, kos­ka saa­lis ei eh­kä ol­lut tart­tu­nut kun­nol­la kouk­kuun. Sit­ten to­vin ku­lut­tua kis­kai­su ja saa­lis oli ve­nees­sä. Ää­nek­kääs­ti ei voi­nut iloi­ta. Veli na­paut­ti ka­laa ka­li­kal­la nis­kaan ja ah­ven oli ka­lo­jen tai­vaas­sa. Sit­ten piti hi­vut­taa oma on­ki mah­dol­li­sim­man lä­hel­le kala-apa­jaa. On­kien sii­mat se­ko­si­vat ja hil­jai­suu­des­ta ei ol­lut tie­to­a­kaan, vä­hän mur­jo­tet­tiin­kin, kum­man syy.

Pik­ku­sis­ko sai kui­ten­kin pian an­teek­si ja si­sa­ruus­so­pu oli taas rik­ku­ma­ton. Vä­lil­lä hil­jai­suu­den rik­koi Sär­kän­sal­men los­sin ko­lis­te­lu ran­tau­tu­mi­ses­sa ja saa­rel­la asu­van ka­las­ta­ja­ys­tä­väm­me läh­tö put­put-ve­neel­lä verk­ko­jaan ko­ke­maan.

Ah­din an­ti ei ol­lut usein­kaan suu­ren suu­ri, kis­san­ka­loik­si so­pi­va. Oli läh­dön het­ki, ar­ki­as­ka­reet oli teh­tä­vä ajal­laan, aa­mu­to­vi tu­tul­la on­ki­pai­kal­la ohi.

Pie­nes­tä ”mi­tät­tö­mäs­tä” aa­mu­het­kes­tä on tul­lut yk­si hel­mi li­sää elä­män pi­tui­seen hel­mi­nau­haan.

Het­kes­tä on ai­kaa jo yli 70 vuot­ta, mut­ta muis­tot kan­ta­vat tun­nel­man tä­hän päi­vään as­ti. Kii­tos vel­jel­le­ni siel­lä jos­sa­kin, il­man si­nua en näi­hin lap­suus­tun­nel­miin voi­si pa­la­ta.

Ee­va Au­vi­nen

Hei­kin pik­ku­sis­ko

Me­ri­mas­ku