Saa­ra Huo­vi­nen

Uu­den­kau­pun­gin pyö­rä­teil­lä liik­kuu pu­he­li­as mies, joka saat­taa hi­das­taa vie­rel­le ja ryh­tyä jut­tu­sil­le. Eri­tyi­ses­ti Au­vo Kar­si­kas tyk­kää ju­tel­la ikäih­mis­ten kans­sa.

– Var­si­nais­suo­ma­lai­sis­ta sa­no­taan, et­tei hei­hin ole help­po tu­tus­tua. Mut­ta ei ku­kaan ole kään­tä­nyt mi­nul­le sel­kään­sä tai jää­nyt sa­nat­to­mak­si. Van­hoil­la ih­mi­sil­lä on niin pal­jon elä­män­ko­ke­mus­ta, et­tä kes­kus­te­lut hei­dän kans­saan ovat hy­vin mie­len­kiin­toi­sia ja vir­kis­tä­viä, hän ker­too.

Tär­keä pyö­räi­ly­har­ras­tus oli jää­dä ko­ko­naan au­to-on­net­to­muu­den ta­kia, sil­lä sen jäl­jil­tä ta­sa­pai­no al­koi pet­tää. Rat­kai­suk­si Kar­si­kas kek­si hank­kia säh­kö­a­vus­tei­sen kol­mi­pyö­rän.

– Pyö­räi­ly oli mi­nul­le tär­ke­ää jo poi­ka­ses­ta as­ti. Sii­nä voi ajaa omaa tah­ti­aan, kat­sel­la ym­pä­ril­le ja aja­tel­la. Ny­kyi­sin ko­ros­te­taan met­säs­sä kä­ve­lyä, mut­ta it­se sain met­säs­tä tar­peek­se­ni jo nuo­ruu­des­sa.

Kar­si­kas aloit­ti met­sä­työt 14-vuo­ti­aa­na ja teki nii­tä sii­hen as­ti kun läh­ti opis­ke­le­maan.

– Se oli pai­na­jais­ta, kun pie­ni­voi­mai­nen mies kaa­toi kuus­ta po­ka­sa­hal­la, hän sa­noo.

Kär­sä­mä­el­lä Poh­jois-Poh­jan­maal­la syn­ty­nyt Kar­si­kas en­nät­ti opis­kel­la fi­lo­so­fi­an mais­te­rik­si ja kas­va­tus­tie­teen li­sen­si­aa­tik­si. Väi­tös­kir­ja val­ti­o­val­lan ja kan­sa­lais- ja työ­vä­e­no­pis­to­lai­tok­sen suh­teis­ta oli hy­vän mat­kaa teh­ty­nä ja vir­ka Ori­ve­den opis­ton reh­to­ri­na, kun py­säh­dys vuon­na 1986 tuli. Kar­si­kas oli tuol­loin 48-vuo­ti­as.

– Mi­nul­la oli so­vit­tu ta­paa­mi­nen ja sol­mio puut­tui, jo­ten läh­din ha­ke­maan sitä au­tol­la ko­toa. Ei nii­hin ai­koi­hin kul­jet­tu pai­dan­kau­lus au­ki. Hi­das­tin vauh­tia kään­ty­äk­se­ni va­sem­mal­le, kun pe­rään ajoi rek­ka. Tör­mäys oli niin kova, et­tä au­ton ta­ka­o­vet tu­li­vat etuo­vien pääl­le, hän ku­vai­lee.

Kar­si­kas sai nis­kan ja pään alu­eel­le vam­mo­ja, joi­den ta­kia hän jou­tui sai­raa­la­kier­tee­seen kol­mek­si vuo­dek­si. Sii­nä me­ni­vät unel­mat väi­tös­kir­jas­ta, työs­tä ja tu­le­vai­suu­des­ta. Sil­loi­nen avi­o­liit­to­kin sär­kyi.

Sai­raa­lan osas­tol­la al­koi syn­tyä ru­no­ja, ja vuon­na 1988 il­mes­tyi en­sim­mäi­nen ko­ko­el­ma Yl­pe­än mie­hen it­ku.

Toi­sil­le te­ho­kas­ta opis­ke­lu­tek­niik­kaa opet­ta­nut pi­ka­lu­ki­ja jak­soi lu­kea aluk­si vain ly­hyi­tä aja­tel­mia ja leh­tien ot­si­koi­ta. Hil­jal­leen hän al­koi jak­saa taas pi­dem­pi­ä­kin teks­te­jä.

– Jo al­le pa­ri­kymp­pi­se­nä hok­sa­sin kir­jal­li­suu­den op­pai­ta ku­ten Vap­pu Roo­sin Suu­ren maa­il­man­kir­jal­li­suu­den. Luin kai­ken nii­den mu­kaan, ja yleis­si­vis­tyk­se­ni oli ai­ka hyvä. Olen sitä miel­tä, et­tä ih­mi­nen on hy­vin pit­käl­le sitä mitä hän on lu­ke­nut, hän sa­noo.

Ny­kyi­sin Kar­si­kas lu­kee mie­lui­ten his­to­ri­aa ja ek­se­geet­tis­tä eli Raa­mat­tua se­lit­tä­vää kir­jal­li­suut­ta.

Auvo Karsikkaan mielestä ihminen on hyvin pitkälle sitä mitä hän on lukenut. Hän itse lukee mieluiten historiaa, eksegetiikkaa ja kaunokirjallisuutta.

Saara Huovinen

– Luen myös kau­no­kir­jal­li­suut­ta, vaik­ka­kin se on tul­lut ny­ky­ään ou­dok­si. Sii­nä on nur­ja puo­li pääl­lä päin. En­nen pu­hut­tiin mie­le­ny­len­nys­kir­jal­li­suu­des­ta, mut­ta ny­ky­ään har­vo­ja poik­keuk­sia lu­kuu­not­ta­mat­ta tu­lee vain mur­heel­li­sek­si, hän sa­noo.

Kar­sik­kaal­ta il­mes­tyi tänä syk­sy­nä ko­ko­el­ma va­lit­tu­ja ja kor­jat­tu­ja ru­no­ja hä­nen ai­em­mis­ta ru­no­kir­jois­taan Tur­ba­to­rin kus­tan­ta­ma­na. Ru­nois­sa esiin­tyy usein ai­hei­ta us­kos­ta ja Raa­ma­tun hen­ki­löis­tä.

– En­nen on­net­to­muut­ta oli me­ne­vä, tai pa­rem­min­kin juok­su­tet­tu mies. Vai­kei­na het­ki­nä ih­mi­sen ha­kee jos­ta­kin tu­kea, ja on­net­to­muu­den jäl­keen mi­nul­le oli luon­nol­lis­ta kään­tyä Ju­ma­lan puo­leen. Se kum­ma kyl­lä aut­toi, hän sa­noo.

– Ih­mi­sel­lä täy­tyy ol­la jo­kin tur­va, muu­ten tu­lee nou­ta­ja eli paha olo. Joil­la­kin tur­va on nuo­ruus ja ete­vyys. Oi­ke­as­taan ajat­te­len, et­tä on va­hin­ko, jos ih­mi­sel­lä on niin hyvä maal­li­nen ank­ku­ri et­tei hän muu­ta tar­vit­se.

Puheliaana miehenä Auvo Karsikas usein pysäyttää pyörälenkillä ikätovereitaan jutellakseen heidän kanssaan.

Saara Huovinen