Kokkolassa ilmestyvä Keski-Pohjanmaa otsikoi kesällä 1959: "Raju polioepidemia riehuu Iowassa". Miksiköhän minä muistan tämän? Kai siksi, että kesällä 1959 tein lähtöä vaihto-oppilaaksi Yhdysvaltoihin ja nimenomaan Iowaan. Kotona oltiin jo valmiiksi vastahakoisia päästämään teini-ikäistä yksin maailmalle ja nyt lehtiuutista heiluteltiin kuin valkoista antautumislippua.
Mutta eihän seikkailua peruuteta. Niinpä jääräpää sai hommattua itselleen poliorokotuksen ekapiikin. Tauti ei vielä tuolloin Suomea piinannut, iski pahemmin vasta seuraavina vuosina.
Ja niin alkoi kenties elämäni tärkein reissu. Mutta miten ajattelematon voikaan teini-ikäinen olla? En lähettänyt kotiin edes korttia, vaikka pelkkä menomatka vei pari viikkoa. Aallottaren kannelta heilutin äidille Hesan Eteläsatamassa. Junakyydeillä Rotterdamiin, jossa meidät nuoret lastattiin entiseen eläintenkuljetuspaattiin. Se keikkui Atlantin poikki yhdeksän vuorokautta lähes kymmenen boforin myrskyssä. Laihduin kolme kiloa ja päätin, etten ikinä enää lähde kotoa.
Päätös unohtui heti, kun saavuin Independencen pikkukaupunkiin keskelle entistä preeriaa. Eivät siellä uskoneet, että vähäisessä rantakaupungissa Keski-Pohjanmaalla kirjoitettiin heidän epidemiastaan. Jos Suomesta edes jotain tiedettiin, se oli itselleni uutta: Suomi on ollut ainoa maa, joka maksoi sotavelkansa takaisin.
Sain ansaitsematonta arvonnousua ja polion jatkopiikin. Kotiin "ehdin" kirjoittaa vasta kolmen viikon kuluttua, puhelintahan meillä ei kotona ollut. Isä otti jo yhteyttä FBI:hin. Tytär valkoisen orjakaupan uhrina?
Tämä huikea vuoden mittainen seikkailu olisi ehkä jäänyt kokematta ilman intoani saada rokotus järkyttävän runtelevaa tautia vastaan. Vuonna 1985 polio nosti sitten uudelleen rumaa päätään ja me suomalaiset imeskelimme rokotteella kostutettuja sokerinpaloja.
Ensimmäisen muistamani rokotuksen sain alta kouluikäisenä. Calmette-keuhkotautia vastaan annettiin Suomessa reiteen. Hoitaja oli jo pistämässä minua polven yläpuolelle, kun äiti pyysi piikkiä ylemmäksi, "ettei arpi hameen alta niin helposti näkyisi". Luodinreikänä minä olen sillä kehuskellut.
Olin ekaluokalla, kun Kirkonmäen koulun kaikki oppilaat kutsuttiin juhlasaliin. Siellä odottivat valkotakkilääkäri ja kaksi hoitajaa. Paidat komennettiin pois päältä, niin pojilta kuin tytöiltäkin. Seisoimme puolikaaressa, puolialastomina ja kauhusta kankeina, kun lääkäri tivasi: "Kuka tulee vapaaehtoisena ensimmäiseksi?". Kukaan ei liikahtanut. Katsoin kysyvästi yläluokkien poikariviä. Heistä jokainen tuijotti lattiaa.
Eihän siinä muu auttanut. Muistan vain ajatelleeni, että jonkunhan se on tehtävä. Ja laihana, löysissä alushousuissani astuin esiin kuin uhrilammas. Lääkäri nyökkäsi, katsoi isompien ryhmää ja totesi: "Näinkö pienen tytön pitää näyttää esimerkkiä?". Tämä ei suinkaan ole nyt rinnanröyhistelyä, mutta kylläkin ihailua pienen ihmisen vastuunotosta.
En tiedä, mitä vastaan meidät rokotettiin. Neula iskettiin selkään ja hetkellinen kipu salpasi hengen. Kammoa se ei jättänyt. Kulkutautikielteinen on rokotemyönteinen ja meikäläisen kulkukissavietti on pakottanut suojautumaan. Onkohan keltatauti- tai japanilainen aivokuumepiikkini yhä voimassa?
Tätä kirjoittaessa iloitsen juuri saamastani rokotteesta. Nyt pääsen hitusen paremmin aseistettuna maailmanlaajuiseen rintamaan yhteistä vihulaista vastaan. Ei tämä ole uhoa, vaan vastuunkantamista. Filosofi Jacques Maritainin mukaan rohkeus on pakenemista eteenpäin.
Mielihyvin karkuun rokotepiikki olkavarressa, kun perässä kirmaa korona. Vaihtoehtoja ei ole. Euripides sanoo sen julmasti: "Kuolleet miehet eivät tiedä voitosta mitään". Eikä sodassa toiseksi jäänyt saa palkintoa.
Tuula Sandström
kirjailija, runoilija