Kok­ko­las­sa il­mes­ty­vä Kes­ki-Poh­jan­maa ot­si­koi ke­säl­lä 1959: "Raju po­li­oe­pi­de­mia rie­huu Io­was­sa". Mik­si­kö­hän minä muis­tan tä­män? Kai sik­si, et­tä ke­säl­lä 1959 tein läh­töä vaih­to-op­pi­laak­si Yh­dys­val­toi­hin ja ni­me­no­maan Io­waan. Ko­to­na ol­tiin jo val­miik­si vas­ta­ha­koi­sia pääs­tä­mään tei­ni-ikäis­tä yk­sin maa­il­mal­le ja nyt leh­tiu­u­tis­ta hei­lu­tel­tiin kuin val­kois­ta an­tau­tu­mis­lip­pua.

Mut­ta ei­hän seik­kai­lua pe­ruu­te­ta. Niin­pä jää­rä­pää sai hom­mat­tua it­sel­leen po­li­o­ro­ko­tuk­sen eka­pii­kin. Tau­ti ei vie­lä tuol­loin Suo­mea pii­nan­nut, is­ki pa­hem­min vas­ta seu­raa­vi­na vuo­si­na.

Ja niin al­koi ken­ties elä­mä­ni tär­kein reis­su. Mut­ta mi­ten ajat­te­le­ma­ton voi­kaan tei­ni-ikäi­nen ol­la? En lä­het­tä­nyt ko­tiin edes kort­tia, vaik­ka pelk­kä me­no­mat­ka vei pari viik­koa. Aal­lot­ta­ren kan­nel­ta hei­lu­tin äi­dil­le He­san Ete­lä­sa­ta­mas­sa. Ju­na­kyy­deil­lä Rot­ter­da­miin, jos­sa mei­dät nuo­ret las­tat­tiin en­ti­seen eläin­ten­kul­je­tus­paat­tiin. Se keik­kui At­lan­tin poik­ki yh­dek­sän vuo­ro­kaut­ta lä­hes kym­me­nen bo­fo­rin myrs­kys­sä. Laih­duin kol­me ki­loa ja pää­tin, et­ten iki­nä enää läh­de ko­toa.

Pää­tös unoh­tui heti, kun saa­vuin In­de­pen­den­cen pik­ku­kau­pun­kiin kes­kel­le en­tis­tä pree­ri­aa. Ei­vät siel­lä us­ko­neet, et­tä vä­häi­ses­sä ran­ta­kau­pun­gis­sa Kes­ki-Poh­jan­maal­la kir­joi­tet­tiin hei­dän epi­de­mi­as­taan. Jos Suo­mes­ta edes jo­tain tie­det­tiin, se oli it­sel­le­ni uut­ta: Suo­mi on ol­lut ai­noa maa, joka mak­soi so­ta­vel­kan­sa ta­kai­sin.

Sain an­sait­se­ma­ton­ta ar­von­nou­sua ja po­li­on jat­ko­pii­kin. Ko­tiin "eh­din" kir­joit­taa vas­ta kol­men vii­kon ku­lut­tua, pu­he­lin­ta­han meil­lä ei ko­to­na ol­lut. Isä ot­ti jo yh­teyt­tä FBI:hin. Ty­tär val­koi­sen or­ja­kau­pan uh­ri­na?

Tämä hui­kea vuo­den mit­tai­nen seik­kai­lu oli­si eh­kä jää­nyt ko­ke­mat­ta il­man in­to­a­ni saa­da ro­ko­tus jär­kyt­tä­vän run­te­le­vaa tau­tia vas­taan. Vuon­na 1985 po­lio nos­ti sit­ten uu­del­leen ru­maa pää­tään ja me suo­ma­lai­set imes­ke­lim­me ro­kot­teel­la kos­tu­tet­tu­ja so­ke­rin­pa­lo­ja.

En­sim­mäi­sen muis­ta­ma­ni ro­ko­tuk­sen sain al­ta kou­lui­käi­se­nä. Cal­met­te-keuh­ko­tau­tia vas­taan an­net­tiin Suo­mes­sa rei­teen. Hoi­ta­ja oli jo pis­tä­mäs­sä mi­nua pol­ven ylä­puo­lel­le, kun äi­ti pyy­si piik­kiä ylem­mäk­si, "et­tei ar­pi ha­meen al­ta niin hel­pos­ti nä­kyi­si". Luo­din­rei­kä­nä minä olen sil­lä ke­hus­kel­lut.

Olin eka­luo­kal­la, kun Kir­kon­mä­en kou­lun kaik­ki op­pi­laat kut­sut­tiin juh­la­sa­liin. Siel­lä odot­ti­vat val­ko­tak­ki­lää­kä­ri ja kak­si hoi­ta­jaa. Pai­dat ko­men­net­tiin pois pääl­tä, niin po­jil­ta kuin ty­töil­tä­kin. Sei­soim­me puo­li­kaa­res­sa, puo­li­a­las­to­mi­na ja kau­hus­ta kan­kei­na, kun lää­kä­ri ti­va­si: "Kuka tu­lee va­paa­eh­toi­se­na en­sim­mäi­sek­si?". Ku­kaan ei lii­kah­ta­nut. Kat­soin ky­sy­väs­ti ylä­luok­kien poi­ka­ri­viä. Heis­tä jo­kai­nen tui­jot­ti lat­ti­aa.

Ei­hän sii­nä muu aut­ta­nut. Muis­tan vain aja­tel­lee­ni, et­tä jon­kun­han se on teh­tä­vä. Ja lai­ha­na, löy­sis­sä alus­hou­suis­sa­ni as­tuin esiin kuin uh­ri­lam­mas. Lää­kä­ri nyök­kä­si, kat­soi isom­pien ryh­mää ja to­te­si: "Näin­kö pie­nen ty­tön pi­tää näyt­tää esi­merk­kiä?". Tämä ei suin­kaan ole nyt rin­nan­röy­his­te­lyä, mut­ta kyl­lä­kin ihai­lua pie­nen ih­mi­sen vas­tuu­no­tos­ta.

En tie­dä, mitä vas­taan mei­dät ro­ko­tet­tiin. Neu­la is­ket­tiin sel­kään ja het­kel­li­nen kipu sal­pa­si hen­gen. Kam­moa se ei jät­tä­nyt. Kul­ku­tau­ti­kiel­tei­nen on ro­ko­te­myön­tei­nen ja mei­kä­läi­sen kul­ku­kis­sa­viet­ti on pa­kot­ta­nut suo­jau­tu­maan. On­ko­han kel­ta­tau­ti- tai ja­pa­ni­lai­nen ai­vo­kuu­me­piik­ki­ni yhä voi­mas­sa?

Tätä kir­joit­ta­es­sa iloit­sen juu­ri saa­mas­ta­ni ro­kot­tees­ta. Nyt pää­sen hi­tu­sen pa­rem­min aseis­tet­tu­na maa­il­man­laa­jui­seen rin­ta­maan yh­teis­tä vi­hu­lais­ta vas­taan. Ei tämä ole uhoa, vaan vas­tuun­kan­ta­mis­ta. Fi­lo­so­fi Jac­qu­es Ma­ri­tai­nin mu­kaan roh­keus on pa­ke­ne­mis­ta eteen­päin.

Mie­li­hy­vin kar­kuun ro­ko­te­piik­ki ol­ka­var­res­sa, kun pe­räs­sä kir­maa ko­ro­na. Vaih­to­eh­to­ja ei ole. Eu­ri­pi­des sa­noo sen jul­mas­ti: "Kuol­leet mie­het ei­vät tie­dä voi­tos­ta mi­tään". Ei­kä so­das­sa toi­sek­si jää­nyt saa pal­kin­toa.

Tuu­la Sandst­röm

kir­jai­li­ja, ru­noi­li­ja