Viittaan Pekka Heikkilän sekä Saara Ilvessalon julkisuudessa olleisiin kirjoituksiin. Itämeri-ystävällisen maatalouden tulisi estää liikojen valumavesien pääsy pelloilta vesistöihin. Tätä varten ymmärtääkseni meillä Suomessa on jo olemassa tukijärjestelmä (tuen määrä 50– 80 prosenttia) ainakin vuodesta 2015 lähtien, ns. ympäristösitoumus, jossa on määritelty perustaso ja täydentävät ehdot. Niissä on mainittu muun muassa vesistöihin rajoittuvissa reunoissa peltojen suojavyöhykkeet/kaistat, jotka ovat yhdestä metristä jopa 15 metriin jyrkillä rinteillä. Näillä suojakaistoilla voidaan viljellä nurmea, heinää tms., mutta ei käytetä rikkaruohomyrkkyjä (hienommin sanottuna kasvinsuojeluaineita) eikä lannoitteita.
Omana kokemuksena muun muassa Sirppujoelta 2000-luvun melontaretkiltä muistelen, ettei joissain kohdin ollut pellon reunassa minkäänlaista suojakaistaa, vaan viljelty pelto alkoi suoraan jokiuoman reunasta. Miten on tilanne muitten jokien ja valtaojien osalta? Suojakaistan jättäminen ja ylläpito olisi maanviljelijältä jo suuri teko Itämeren kannalta. Esimerkiksi talvi 2018/19 näytti, että kunnon lumi/pakkastalvia ei ehkä useinkaan enää täällä lounaiskolkassa nähdä. Tällöin peltojen valumavesiä kulkeutuu ojiin ja jokiin entistä enemmän, koska lumesta tapahtuisi muuten talven aikana haihtumista.
Se seikka, että jotkut muut Itämeren maat eivät ole samalla vesistönsuojelun tasolla Suomen kanssa, ei ole meille lupa olla välinpitämättömiä asiassa, melkoinen km-määrä matalaa Itämeren rantaa kun on Suomellakin. Tietäen Itämeren luontaisen vedenkierron saamme mekin ”nauttia” muiden maiden huolimattomuuksista, mutta Itämeren kannalta on erittäin hyvä, että niitä saadaan esille tuotua ja todennäköisesti silloin myös korjattua. Jos Itämereltä voisi kysyä niin sille tuskin on väliä, minkä maan osalta sen kokonaiskuormitus kevenee?
Maatalouden omavaraisuus on aina silloin tällöin esillä, mutta kovin korkea se ei taida olla kun rikkaruohomyrkyt, osa keinolannoitteiden raaka-aineista ja ennen muuta öljyyn perustuvat polttoaineet ovat ulkomaisen tuonnin varassa. Jokainen suomalaisista vauvasta vaariin/mummoon polttaa joka päivä n. 6 litraa öljyä, josta puolet palaa ajoneuvoissa (kirjasta ”Suomi öljyn jälkeen”). Jos huoltovarmuusvarastot polttoaineiden osalta riittävät n. puoleksi vuodeksi niin toivottavasti kriisiaika osuu kevät/syksyaikaan, jotta saadaan kylvöt ja sadonkorjuut siltä vuodelta tehtyä. Entä seuraavana vuonna?
Maanviljelijän taloudellinen ahdinko on varmasti totta. Antti-Pekka Pietilä toteaa kirjassaan Ruokarahan sisäpiiri vuonna 2019, ettei tämä ole maanviljelijän vika, vaan ”suomalaisen ruuan kohtalon on ratkaissut niin pieni sisäpiiri, että se mahtuu traktorin peräkärrylle … Ruoan hintaa eivät ole sanelleet kilpailu, kuluttajien tarpeet tai kansainvälinen hintataso, vaan suomalainen maatalouspolitiikka ja puolueiden edut. Ruokalasku ei määräydy vain kaupan kassalla, vaan siihen on lisättävä miljardien eurojen maataloustuki”. Tuon kirjan suosittelen lukemaan erityisesti maatalousalan toimijoiden, uskoisin että heiltä löytyy Pietilän tulkintoihin kommentoitavaa.
Lopuksi haluaisin viljelijöiden kommentit ympäristötukeen, eli kannustaako tuki suojelemaan vesistöjämme ja samalla myös Itämerta. Pitää myös ihmetellä, että vuonna 2015 ympäristösitoumuksen antanut aktiiviviljelijä voi jatkaa sitoumuksensa voimassaoloa vuodella 30 päivään huhtikuuta 2021 asti (valtioneuvoston asetus). Jatkuvuuden turvaamiseksi jo nyt pitäisi olla useamman vuoden ohjeisto.
Mika Nurminen