Olem­me op­pi­neet luon­to­suh­teen, jos­sa ym­pä­ris­töä on hoi­det­ta­va ran­kal­la kä­del­lä. Vuo­si­sa­tai­sen pe­rin­teen mu­kaan us­kom­me yhä, et­tä luon­toa on en­nen kaik­kea hal­lit­ta­va sen si­jaan, et­tä kun­ni­oit­tai­sim­me tai kuun­te­li­sim­me sitä.

Luon­non mer­ki­tys­tä ja mer­ki­tyk­siä ei voi kui­ten­kaan tii­vis­tää hal­ko­pi­noon. Ih­mi­nen luo jat­ku­vas­ti tun­neyh­teyk­siä ym­pä­röi­vään maa­il­maan. Yh­teis­kun­nal­li­sel­la ta­sol­la ala­ti muut­tu­vas­sa to­del­li­suu­des­sa mai­se­mat ja met­sä­po­lut ovat yhä paik­ko­ja, joi­hin voi kiin­tyä, luot­taa ja kas­vat­taa juu­ria. Ko­ti­seu­tu ei ole vain kun­ta­ra­jo­ja, vaan elä­vää luon­toa, joka on kan­ta­nut ja kas­vat­ta­nut su­ku­pol­via toi­sen­sa jäl­keen. Sen maa­pe­räs­tä ver­so­vat ta­ri­nat, muis­tot ja his­to­ria.

So­las­tal­gia on koh­ta pa­ri­sen­kym­men­tä vuot­ta van­ha kä­si­te, joka ku­vaa ym­pä­ris­tö­muu­tos­ten ai­heut­ta­maa tus­kaa ih­mis­mie­les­sä. Ym­pä­ris­tö muut­tuu mo­nin ta­voin ih­mis­kä­den kaut­ta niin suo­raan kuin vä­lil­li­ses­ti. So­las­tal­gia pyr­kii ym­mär­tä­mään vai­ku­tus­ta, joka noil­la muu­tok­sil­la on ih­mi­seen.

Pai­kal­lis­ta­sol­la so­las­tal­gia on help­po kä­sit­tää, sil­lä sii­nä on kyse en­nen kaik­kea kiin­nit­ty­mi­ses­tä paik­kaan ja kai­puus­ta jon­ne­kin. Kai­va­tak­seen on tun­nis­tet­ta­va paik­ka, kiin­nit­ty­äk­seen ja juur­tu­ak­seen on pa­lat­ta­va sin­ne. Maal­le, met­sään, kal­li­ol­le. Tän­ne. Osak­si mai­se­maa.

Lä­hi­luon­to saat­taa kui­ten­kin muut­tua ih­mi­sel­le kä­sit­tä­mät­tö­mäl­lä vauh­dil­la. Se, mikä on ot­ta­nut lu­ke­mat­to­mia vuo­den­kier­to­ja muo­dos­tu­ak­seen, ka­to­aa­kin ker­ta­ry­säyk­sel­lä. Kaar­nai­sen run­gon mu­ka­na ei kaa­du vain puu, vaan lo­pul­ta ko­ko­nai­nen met­sä, jon­ka tu­hou­tu­es­sa yk­si­lö me­net­tää kiin­ne­koh­dan.

Met­sä ei ole­kaan pelk­kiä lu­ku­ja, vaan it­se­näi­nen, elä­vä eko­sys­tee­mi, joka vai­kut­taa mei­hin ja muo­dos­tuu osak­si elä­mää sekä ko­ke­mus­ta omas­ta kuu­lu­mi­ses­ta it­sel­le tär­ke­ään paik­kaan. Tuo ko­ke­mus on pai­kal­lis­tun­teen ja oman his­to­ri­an kä­sit­tä­mi­sen pe­rus­ta.

Ky­e­täk­sem­me tar­kas­te­le­maan vaih­to­eh­to­ja ny­kyi­sel­le kult­tuu­ril­le mei­dän on ky­see­na­lais­tet­ta­va luon­to­suh­teem­me. Elä­vä luon­to­yh­teys tar­jo­aa tie­toa, jos­ta ta­lou­sar­vi­ot ei­vät ky­ke­ne ker­to­maan. Tuo tie­to si­säl­tää tun­tei­ta, ta­ri­noi­ta ja nä­ky­mät­tö­miä rih­mas­to­ja, jois­ta muo­dos­tu­vat niin yli­su­ku­pol­vi­set yh­tey­det kuin vuo­ro­vai­kut­tei­nen maa­il­man­ku­va. Käy­tän­nös­sä kyse on sii­tä, mil­lä pe­rus­teil­la teem­me ym­pä­ris­töä kos­ke­via pää­tök­siä.

Kau­as­kan­toi­sen vas­tuun sie­men asuu tie­toi­suu­des­sa, joka tun­nis­taa ja tun­nus­taa luon­to­yh­tey­den.

Kol­man­nen­kym­me­nen­nen pol­ven nous­te­lai­nen, pa­luu­muut­ta­ja, äi­ti