Kun pit­kään sai­ras­ta­nut uk­ko­kul­ta al­kaa yöl­lä va­pis­ta ja hi­koil­la, vai­mo luon­nol­li­ses­ti soit­taa hä­tä­kes­kuk­seen. Pai­kal­le saa­puu my­nä­mä­ke­läi­nen am­bu­lans­si. Il­mei­ses­ti sii­nä puo­le­nyön jäl­keen am­bu­lans­si­mies on jo yli­ra­sit­tu­nut, mu­ka­na ole­va sai­raan­hoi­ta­ja sen si­jaan on rau­hal­li­nen.

Am­bu­lans­si­mies sa­noo, et­tei läh­de Tyk­siin kes­kel­lä yö­tä, kos­ka siel­lä ei hä­nen mu­kaan­sa ole ke­tään. Miel­lyt­tä­vä sai­raan­hoi­ta­ja vai­ke­nee. Mie­lee­ni juo­lah­taa, et­tä sai­raan­hoi­ta­jaa hä­vet­tä­vät am­bu­lans­si­mie­hen pu­heet.

Sit­ten am­bu­lans­si­mies il­moit­taa, et­tä on soit­ta­nut naa­pu­ri­kun­nan am­bu­lans­sin pai­kal­le ja al­kaa koo­ta kamp­pei­tan­sa. Mi­nul­le tu­lee tosi sur­kea olo. Jääm­me siis odot­ta­maan: kä­det sii­nä va­pi­se­vat, it­ket­tää, tuli tosi hai­kea olo, odo­tam­me, elä­mä on ly­hyt. Tä­hän­kö se nyt päät­tyy?

Eh­kä am­bu­lans­si­mie­hen­kin kan­nat­tai­si pi­tää sil­loin täl­löin pie­ni lo­man­pät­kä. Ei­vät asi­at pa­ra­ne kiu­kut­te­le­mal­la, ei­kä sai­ras ih­mi­nen ai­na­kaan.

Tu­li­han se sit­ten se naa­pu­ri­kun­nan am­bu­lans­si. Kii­tos sii­tä!

Tuu­la Ni­ka­la-Soi­ha