Erään ar­vi­on mu­kaan Do­nald Trump va­lit­tiin Yh­dys­val­tain pre­si­den­tik­si, kos­ka hän us­kal­si sa­noa sel­lais­ta, mitä ei ai­em­min ol­lut sii­nä ase­mas­sa sa­not­tu. Edel­leen sa­mai­sen ar­vi­on mu­kaan hän­tä ei eh­kä va­lit­tu jat­ko­kau­del­le, kos­ka hän pre­si­dent­ti­nä us­kal­si sa­noa sel­lais­ta, mitä ku­kaan ei ol­lut ai­em­min us­kal­ta­nut sa­noa.

Kun erääs­sä vak­ka­suo­ma­lai­ses­sa kun­nas­sa sa­noo suo­raan, kuin­ka asi­at ovat, jou­tuu vä­lit­tö­mäs­ti po­liit­ti­sen häi­ri­kön kir­joi­hin ja vä­hin­tään nau­ru­na­lai­sek­si käy­tä­vä­kes­kus­te­luis­sa ja so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa. On­ko oman pe­sän li­kaa­ja ai­na se, joka tuo epä­koh­dat esil­le, vai pi­täi­si­kö eh­kä kat­soa asi­oi­ta ko­ko­nai­suu­te­na?

Po­liit­ti­sil­la päät­tä­jil­lä, niin meil­lä kuin muu­al­la­kin, on to­ti­ses­ti pei­liin kat­so­mi­sen paik­ka, jot­ta sel­vi­äm­me mei­tä koh­taa­vis­ta haas­teis­ta. Tois­ten mie­li­pi­tei­den mol­laa­mi­nen ja ali­ar­vi­oin­ti ei­vät ra­ken­na sitä luot­ta­mus­ta, jota alu­een pien­ten kun­tien on­gel­mien rat­kai­se­mi­nen vaa­tii.

En­si ke­vää­nä käym­me vaa­liu­ur­nil­le va­lit­se­maan niis­tä us­ka­li­ais­ta, jot­ka omaa ai­kaan­sa uh­ra­ten ovat val­mii­ta aset­tu­maan eh­dol­le yh­tei­siä asi­oi­ta hoi­ta­maan. Oli­si­ko koh­tuul­lis­ta an­taa ar­vo heil­le ja kun­ni­oit­taa kaik­kia mie­li­pi­tei­tä, myös nii­tä eri­ä­viä?

Kari Sal­mi­nen

val­tuu­tet­tu (ps)

Nou­si­ai­nen