Vettä ja jäisiä mustikoita viinilasista. Yö taittuu aamuksi. Polttava, särkevä, repivä, riipivä, rumilla sanoilla höystetty kipu pitää hereillä. Osa lukijoista tietää, että vasen käteni joutui päiväkodissa töissä ollessani hoitolapsen pureman kohteeksi. Hermovaurio ja crps2. Ympärivuorokautinen kipu. Hyvästi lähihoitajan hommat.
Työ, joka oli paras mahdollinen minulle. Vai oliko? Mahtuihan siihen yhtä ja toista. Halusin olla mahdollisimman lähellä, olemassa, tukena ja apuna erilaisille ihmisille. Opiskelujen ohella tein vapaaehtoistyötä päihde- ja huumeongelmaisten parissa. Parikymmentä vuotta myöhemmin voin rehellisesti sanoa, että tuo oli niitä juttuja mistä tulen olemaan kiitollinen viimeiseen henkäykseeni asti. Talletin sydämeeni ja ammennan edelleen.
Olisin suonut samaa oppia monelle varhaiskasvatuksessa työskentelevälle kollegalle sekä sinne ylemmille portaille. Miten ollaan ihminen ihmiselle. Yllättävän monelta se taito tuntuu puuttuvan. Valmistumisen jälkeen minulla oli onni päästä heti töihin. Olin utelias näkemään ja halukas uusiin haasteisiin.
Toisinaan asiat menivät umpisolmuun. Niin. Ei sitä uskoisi, ellei omin silmin olisi nähnyt kuinka paljon tässä maassa on epäpätevää ja huonoa johtamista sekä ihan puhdasta laiskuutta puuttua ikäviin asioihin. Jos tekemättä mitään voi nauttia sitä samaa palkkaa niin miksi vaivautua. Kotipalvelussa näin ehdottomasti parhaita paloja hoitajien osaamisesta ja tekemisestä, tärkeästä ruohonjuuritason työskentelystä. Valitettavasti sitäkin, kun vanhusten roskapussit jätettiin viemättä, tärkeä ihon hoitaminen tekemättä, hygieniasta tingittiin ja lääkkeitä olivat jakamassa henkilöt, joilla ei ollut koulutusta, saati lupia. Riitti, että koneelta käsin näytti hyvältä.
Näyttikin, kun tapahtumia ja kirjauksia jälkikäteen korjailtiin. Hiljaa hyssyteltiin silloinkin kun sama asiakas oli saanut väärät lääkkeet useampaan kertaan. Valitettavasti noissa tilanteissa hoitajana itselle jäi vain yksi vaihtoehto, jättää uppoava laiva. Olen ollut ahkera, tunnollinen, rehellinen ja työstäni kiitoksia saanut hoitaja, kiva työkaveri. Ihmisten kohtaaminen on ollut erityinen vahvuuteni. Ei aina. Tilanteen vaatiessa olen tarttunut epäkohtiin.
Esimiesten suunnalta tästä ei ole kiitelty. Milloin on tullut varoitusta, milloin yritetty edessä olevaa kissaa vakuutella lentäväksi lehmäksi, on mulkoiltu ja kertaalleen kipakasti oikein kunnanjohtajaa myöten yritetty vaientaa. Sitä minä juuri ihmettelen. Kun huomaa työssään epäkohdan, asian, joka ei toimi ja sen tuo ilmi niin eikö juuri se osoita, että on aidosti kiinnostunut siitä mitä tekee ja miten se tehdään?
Eikö juuri alisuoriutuminen ja huonosti tekeminen koidu loppuviimein yrityksen tuhoksi, ollaan sitten millä alalla tahansa? Jos huomaa epäasiallista kohtelua tai työturvallisuutta uhkaavan tekijän niin eikö juuri silloin pidä sellaisesta ääneen kertoa? Näinhän sitä luulisi. Hoitajat, opettajat, lääkärit ja avustajat tietävät mitä kentällä tapahtuu, mutta onko heidän sanomisillaan painoarvoa?
Yhdellä nuijankopautuksella sininen maalataan punaiseksi ja päinvastoin. Samaan aikaan saunotetaan hyvät veljet ja sisaret. Sitähän se on. Korruptio kukoistaa. Ja mitä sanoo laki. Paljon tyhjää ja antaa tilaa tulkinnalle.
Surullisenkuuluisaa resurssipulaa riittää silmänkantamattomiin ja samaan aikaan ihmetellään miksi ihmiset vauvasta vaariin voivat niin huonosti. Hoitajia ei ole eikä sijaisiakaan saa tai ei säästösyistä edes yritetä palkata. Venytetään työtä tekevien nahkaa vielä lisää.
Laaditaan kauniita paperilappusia täytettäväksi. Nipistetään se aika sitten kentältä. Kahteenkymmeneen vuoteen mahtui monta ihanaa hetkeä, asiakasta, työkaveria, työyhteisöä, kohtaamista, tiimityöskentelyä, yhteen hiileen puhaltamista, läheisyyttä, lämpöä, matkaa sydämestä sydämeen. Mahtui sitä toistakin äärilaitaa. Kiitollinen. Kulkemisen arvoinen. Talletan hyvän sisuksiini ja päästän irti huonosta. Oravanpyörästä irti. Löydän vielä uudet väylät tehdä hyvää. Kesken unien herännyt lapseni käpertyy kainaloon. Tärkeintä on tämä hetki. Rakkaus.
Päivi Jalo