Vet­tä ja jäi­siä mus­ti­koi­ta vii­ni­la­sis­ta. Yö tait­tuu aa­muk­si. Polt­ta­va, sär­ke­vä, re­pi­vä, rii­pi­vä, ru­mil­la sa­noil­la höys­tet­ty kipu pi­tää he­reil­lä. Osa lu­ki­jois­ta tie­tää, et­tä va­sen kä­te­ni jou­tui päi­vä­ko­dis­sa töis­sä ol­les­sa­ni hoi­to­lap­sen pu­re­man koh­teek­si. Her­mo­vau­rio ja crps2. Ym­pä­ri­vuo­ro­kau­ti­nen kipu. Hy­väs­ti lä­hi­hoi­ta­jan hom­mat.

Työ, joka oli pa­ras mah­dol­li­nen mi­nul­le. Vai oli­ko? Mah­tui­han sii­hen yh­tä ja tois­ta. Ha­lu­sin ol­la mah­dol­li­sim­man lä­hel­lä, ole­mas­sa, tu­ke­na ja apu­na eri­lai­sil­le ih­mi­sil­le. Opis­ke­lu­jen ohel­la tein va­paa­eh­tois­työ­tä päih­de- ja huu­me­on­gel­mais­ten pa­ris­sa. Pa­ri­kym­men­tä vuot­ta myö­hem­min voin re­hel­li­ses­ti sa­noa, et­tä tuo oli nii­tä jut­tu­ja mis­tä tu­len ole­maan kii­tol­li­nen vii­mei­seen hen­käyk­see­ni as­ti. Tal­le­tin sy­dä­mee­ni ja am­men­nan edel­leen.

Oli­sin suo­nut sa­maa op­pia mo­nel­le var­hais­kas­va­tuk­ses­sa työs­ken­te­le­väl­le kol­le­gal­le sekä sin­ne ylem­mil­le por­tail­le. Mi­ten ol­laan ih­mi­nen ih­mi­sel­le. Yl­lät­tä­vän mo­nel­ta se tai­to tun­tuu puut­tu­van. Val­mis­tu­mi­sen jäl­keen mi­nul­la oli on­ni pääs­tä heti töi­hin. Olin ute­li­as nä­ke­mään ja ha­lu­kas uu­siin haas­tei­siin.

Toi­si­naan asi­at me­ni­vät um­pi­sol­muun. Niin. Ei sitä us­koi­si, el­lei omin sil­min oli­si näh­nyt kuin­ka pal­jon täs­sä maas­sa on epä­pä­te­vää ja huo­noa joh­ta­mis­ta sekä ihan puh­das­ta lais­kuut­ta puut­tua ikä­viin asi­oi­hin. Jos te­ke­mät­tä mi­tään voi naut­tia sitä sa­maa palk­kaa niin mik­si vai­vau­tua. Ko­ti­pal­ve­lus­sa näin eh­dot­to­mas­ti par­hai­ta pa­lo­ja hoi­ta­jien osaa­mi­ses­ta ja te­ke­mi­ses­tä, tär­ke­äs­tä ruo­hon­juu­ri­ta­son työs­ken­te­lys­tä. Va­li­tet­ta­vas­ti si­tä­kin, kun van­hus­ten ros­ka­pus­sit jä­tet­tiin vie­mät­tä, tär­keä ihon hoi­ta­mi­nen te­ke­mät­tä, hy­gie­ni­as­ta tin­git­tiin ja lääk­kei­tä oli­vat ja­ka­mas­sa hen­ki­löt, joil­la ei ol­lut kou­lu­tus­ta, saa­ti lu­pia. Riit­ti, et­tä ko­neel­ta kä­sin näyt­ti hy­väl­tä.

Näyt­ti­kin, kun ta­pah­tu­mia ja kir­jauk­sia jäl­ki­kä­teen kor­jail­tiin. Hil­jaa hys­sy­tel­tiin sil­loin­kin kun sama asi­a­kas oli saa­nut vää­rät lääk­keet use­am­paan ker­taan. Va­li­tet­ta­vas­ti nois­sa ti­lan­teis­sa hoi­ta­ja­na it­sel­le jäi vain yk­si vaih­to­eh­to, jät­tää up­po­a­va lai­va. Olen ol­lut ah­ke­ra, tun­nol­li­nen, re­hel­li­nen ja työs­tä­ni kii­tok­sia saa­nut hoi­ta­ja, kiva työ­ka­ve­ri. Ih­mis­ten koh­taa­mi­nen on ol­lut eri­tyi­nen vah­vuu­te­ni. Ei ai­na. Ti­lan­teen vaa­ties­sa olen tart­tu­nut epä­koh­tiin.

Esi­mies­ten suun­nal­ta täs­tä ei ole kii­tel­ty. Mil­loin on tul­lut va­roi­tus­ta, mil­loin yri­tet­ty edes­sä ole­vaa kis­saa va­kuu­tel­la len­tä­väk­si leh­mäk­si, on mul­koil­tu ja ker­taal­leen ki­pa­kas­ti oi­kein kun­nan­joh­ta­jaa myö­ten yri­tet­ty vai­en­taa. Sitä minä juu­ri ih­met­te­len. Kun huo­maa työs­sään epä­koh­dan, asi­an, joka ei toi­mi ja sen tuo il­mi niin ei­kö juu­ri se osoi­ta, et­tä on ai­dos­ti kiin­nos­tu­nut sii­tä mitä te­kee ja mi­ten se teh­dään?

Ei­kö juu­ri ali­suo­riu­tu­mi­nen ja huo­nos­ti te­ke­mi­nen koi­du lop­pu­vii­mein yri­tyk­sen tu­hok­si, ol­laan sit­ten mil­lä alal­la ta­han­sa? Jos huo­maa epä­a­si­al­lis­ta koh­te­lua tai työ­tur­val­li­suut­ta uh­kaa­van te­ki­jän niin ei­kö juu­ri sil­loin pidä sel­lai­ses­ta ää­neen ker­toa? Näin­hän sitä luu­li­si. Hoi­ta­jat, opet­ta­jat, lää­kä­rit ja avus­ta­jat tie­tä­vät mitä ken­täl­lä ta­pah­tuu, mut­ta on­ko hei­dän sa­no­mi­sil­laan pai­no­ar­voa?

Yh­del­lä nui­jan­ko­pau­tuk­sel­la si­ni­nen maa­la­taan pu­nai­sek­si ja päin­vas­toin. Sa­maan ai­kaan sau­no­te­taan hy­vät vel­jet ja si­sa­ret. Si­tä­hän se on. Kor­rup­tio ku­kois­taa. Ja mitä sa­noo laki. Pal­jon tyh­jää ja an­taa ti­laa tul­kin­nal­le.

Su­rul­li­sen­kuu­lui­saa re­surs­si­pu­laa riit­tää sil­män­kan­ta­mat­to­miin ja sa­maan ai­kaan ih­me­tel­lään mik­si ih­mi­set vau­vas­ta vaa­riin voi­vat niin huo­nos­ti. Hoi­ta­jia ei ole ei­kä si­jai­si­a­kaan saa tai ei sääs­tö­syis­tä edes yri­te­tä pal­ka­ta. Ve­ny­te­tään työ­tä te­ke­vien nah­kaa vie­lä li­sää.

Laa­di­taan kau­nii­ta pa­pe­ri­lap­pu­sia täy­tet­tä­väk­si. Ni­pis­te­tään se ai­ka sit­ten ken­täl­tä. Kah­teen­kym­me­neen vuo­teen mah­tui mon­ta iha­naa het­keä, asi­a­kas­ta, työ­ka­ve­ria, työ­yh­tei­söä, koh­taa­mis­ta, tii­mi­työs­ken­te­lyä, yh­teen hii­leen pu­hal­ta­mis­ta, lä­hei­syyt­tä, läm­pöä, mat­kaa sy­dä­mes­tä sy­dä­meen. Mah­tui sitä tois­ta­kin ää­ri­lai­taa. Kii­tol­li­nen. Kul­ke­mi­sen ar­voi­nen. Tal­le­tan hy­vän si­suk­sii­ni ja pääs­tän ir­ti huo­nos­ta. Ora­van­pyö­räs­tä ir­ti. Löy­dän vie­lä uu­det väy­lät teh­dä hy­vää. Kes­ken unien he­rän­nyt lap­se­ni kä­per­tyy kai­na­loon. Tär­kein­tä on tämä het­ki. Rak­kaus.

Päi­vi Jalo