Tääl­lä Poh­jan­täh­den al­la mur­hei­ta on lau­la­jal­la. Tän­ne saak­ka Turk­ka Ma­lin sa­noin "hii­pii sie­luun as­ti hal­la", kun lu­kee tuo­ret­ta uu­tis­ta Ka­bu­lis­ta. Sin­ne on nyt sit­ten pe­rus­tet­tu uu­si mi­nis­te­riö lak­kau­te­tun nais­mi­nis­te­ri­ön ti­loi­hin. Se on pe­rä­ti hy­veen edis­tä­mi­sen ja pa­heen es­tä­mi­sen lai­tos. Val­lan- ja voi­man­käyt­tö us­ko­taan Ta­le­ba­nin us­kon­to­po­lii­sil­le. Al­koi pii­na­ta kir­jai­li­jan lau­se, en muis­ta ke­nen: "Sekä he­vo­nen et­tä teks­ti voi­vat ka­ra­ta al­ta sil­män­rä­päyk­ses­sä". Nyt vie­tiin af­gaa­ni­ty­töil­tä ja nai­sil­ta mo­lem­mat. Sul­jet­tiin ovet ja va­paas­ti nä­ke­vät sil­mät.

Pi­täi­si­kö­hän mei­dän – kuu­lem­ma lii­al­li­sen va­pau­den pi­laa­mien län­si­maa­lais­ten nais­ten – il­moit­tau­tua jou­kol­la pai­kan pääl­le ki­vi­tet­tä­vik­si? Ma­dal­tui­si­vat sii­nä vuo­ret. Yri­tän jak­saa us­koa, et­tä jo­tain he­del­mäl­lis­tä, edes toi­vo pa­rem­mas­ta jäi ky­te­mään men­neil­tä 20 vuo­del­ta, kun ty­töt­kin pää­si­vät kou­luun osas­sa Af­ga­nis­ta­nia.

Nyt ilo pin­taan, vaik­ka sy­dän mär­kä­nis! Sekä su­rua et­tä kon­jak­kia on käy­tet­tä­vä koh­tuu­del­la. Muu­ten ne ot­ta­vat val­lan. Ja sa­maan hen­gen­ve­toon taas ker­ran kii­tän sii­tä, et­tä sain syn­tyä Suo­meen, et­tä äi­din­kie­le­ni on tämä iki­van­ha, ylen kau­nis kie­li. Kir­jai­mel­li­ses­ti "Elä­köön!" – äl­köön kuol­ko: Va­paus. Lu­ku­tai­to. Kir­ja.

On­nek­si osaan lu­kea ja mi­nul­la on sa­nan­va­paus. Ne­hän kyt­key­ty­vät toi­siin­sa. Tuon us­kon­to­po­lii­si­ju­tun jäl­keen ke­ven­si miel­tä lu­kea uu­tis­ta Hai­luo­dos­ta: Siel­lä voi lai­na­ta ul­koi­lut­ta­jaa. Hiu­kan tä­män yk­si­na­su­jan in­to laan­tui, kun ta­ju­sin, et­tä seu­ra­lai­sek­si oli­si­kin tyr­kyl­lä La­pin koi­ra Muru. Pal­ve­lua tar­jo­aa af­gaa­ni­nai­sil­ta riis­tet­ty tu­le­vai­suu­den toi­vo: kir­jas­to.

Ny­ky­kir­jas­tom­me oi­val­ta­vat mo­ni­puo­li­sen tar­jon­nan mer­ki­tyk­sen: jo­kai­sel­le jo­ta­kin. Kir­jai­li­ja­na sitä toki toi­voo, et­tä nii­tä hyl­ly­jä hi­ve­li­si myös hän, joka ei vie­lä ole kir­ja­syy­hyä käm­me­neen­sä saa­nut. Toki hie­noa, et­tä on ää­ni­kir­jo­ja ja ne­tis­tä la­dat­ta­via, mut­ta pa­pe­ri­kir­jan ku­ti­naa minä nuor­ten kou­riin loit­su­an. Kir­ja­mes­suil­la har­hai­lee kou­lu­luok­kia ras­ti­tet­ta­vat teh­tä­vä­la­put mu­ka­naan. Ilok­se­ni olen jou­tu­nut pi­te­le­mään kylt­tiä "Tääl­lä nuo­ri­so­kir­jai­li­ja, saa ruok­kia".

2021 on ni­met­ty Kir­jan vuo­dek­si. Pe­rus­kou­lun jät­tä­vis­tä po­jis­ta joka kah­dek­sas ei osaa kun­nol­la lu­kea. Lop­pu­e­lä­mä on ka­ve­ril­la pi­lal­la, mah­dol­li­suu­det kam­mot­ta­vas­ti ka­ven­tu­neet. Pait­si val­miut­ta työ­e­lä­mään, köyh­tyy myös ko­ke­mus­pii­ri. Kir­jo­jen lu­ke­mi­nen edis­tää myö­tä­e­lä­mi­sen ky­kyä.

Sii­tä­hän ih­mi­syy­des­sä on kyse. Sitä ei tee pa­haa toi­sel­le, kun ta­ri­nan myö­tä ta­ju­aa, mil­tä se tun­tuu. Lu­kies­sa liu­kuu toi­sen elä­vän olen­non nah­koi­hin ja nä­kö­kul­ma muut­tuu. Ei­kä kyse ole vain ke­hit­tä­väs­tä tai­de­har­ras­tuk­ses­ta. Lu­ku­tai­do­ton tai lu­kuin­no­ton pe­laa va­jaal­la pa­kal­la. Tie­tä­mä­tön on al­tis­ta riis­taa, me­nee sin­ne, mi­hin sitä vie­dään.

"Täl­lä Poh­jan­täh­den al­la tai­vas täyt­tyy purp­pu­ral­la, sii­tä suo­jak­se­ni pei­ton minä it­sel­le­ni saan". Minä olen kaik­ki se, min­kä minä tie­dän, sa­noi Pent­ti Saa­ri­kos­ki ai­ka­naan. Ha­lu­an jat­kaa: suo­men kie­li on mi­nul­le ik­ku­na ja talo. Minä asun täs­sä ta­los­sa. Se on mi­nun iho­ni.

Tuu­la Sandst­röm

kir­jai­li­ja, ru­noi­li­ja