Lain kehittyminen ja vapaan talonpojan olojen paraneminen kulkivat käsi kädessä isosta reduktiosta alkaen. Siihen vaikuttivat 1680-luvulla tapahtunut palautuslaki, jonka seurauksena syntyi suuri joukko kruunun talonpoikia entisten aateliston lampuotien tilalle. Seuraavalla vuosisadalla kehitys johti useimpien kylien kohdalla tarpeelliseen isojakoon. Myös muut säädyt kallistuivat talonpoikaispuolueen vaatimiin uudistuksiin.
Maassamme tapahtui 1700-luvulta alkaen yhteiskunnallista kehitystä, joka vaikutti myös maaomistuksen uudelleen suuntautumiseen. Aikaisemmin ainoastaan aatelisilla oli oikeus omistaa maanluontoa. Vasta 1700-luvun alkupuolella asiaan saatiin muutos. Siihen vaikutti ratkaisevasti talonpoikaispuolueen läpi saama perinnöksiosto-oikeus. Tämä astui voimaan heti vuosisadan puolivälin jälkeen. Näitä lunastuksia tehtiinkin välittömästi varsin runsaasti.
Seuraava etappi maanomistusoikeuteen saatiin vuoden 1918 torpparilaista, joka mahdollisti laajaksi paisuneen torpparikysymyksen ratkaisemisen. Seuraava vuosikymmen olikin vilkasta aikaa viljelytorppien sekä mäkitupalaisten lunastaa tiloja omistukseensa.
Askaisten suurtiloista olivat Ahtinen ja Autunen talonpoikaisomistuksessa jo 1800-luvulla. Pukkila pääsi seuraan heti 1900-luvun alussa ja Potila vuonna 1914, muiden ollessa edelleen säätyläisten asumakartanoita.
Hannula säilyi 1900-luvulla pitkään kauppaneuvos Axel Viklundin omistuksessa, kunnes hän myi tilan maanviljelijä Uuno Immalalle vuonna 1935. Sitä ennen tilasta lohkottiin kaksi asuntotilaa.
Lempisaaren omistajana on jatkanut von Haartman -suku vuodesta 1823 alkaen aina 2000-luvulle. Tilan viljelykset ovat olleet yhdysviljelyksessä 1840-luvulla Merimaskun Koverin ja 1880 alkaen Rauduisten kanssa. Lempisaaren tilukset ovat olleet vuokralla vuodesta 1957 alkaen Merimaskulaisella viljelijällä. Kartano menetti vuoden 1918 torpparilain seurauksena kuusi lampuotitilaa, kolme torppaa ja lukuisan joukon mäkitupia ja yli 350 hehtaaria viljelysmaata. Jatkosodan seurauksena kartanolta pakkolunastettiin muun muassa Rauduisten sivutila sekä maita Kauppisten kylästä.
Louhisaaren kartanotila koki torpparilain myötä merkittävän menetyksen maaomaisuuden määrässä. Vielä vuokraviljelijöinä olevat alustalaistilat alkoivat itsenäistyä. Uudemman ja lähes koko Askaisten kylää koskevan pakkolunastuksen kohteeksi kartano joutui talvi- ja jatkosodan jälkeen. Alueelle asutettiin monia Kuolemajärven evakkoperheitä.
Vuoden 1918 lain sallimissa puitteissa myös Ahtinen ja Autunen suurina talonpoikaistiloina menettivät maaomaisuuttaan. Lain perusteella itsenäistyi Ahtisten tilalta kaksi torppaa, yksi lohkotila ja seitsemän mäkitupaa, yhteensä 98 hehtaaria maata. Autusista vuoden 1918 lakiuudistus mahdollisti laajan joukon mäkitupalaisia sekä kahden torpan itsenäistyä. Autusen alue, joka oli osa kirkonkylää, muodosti asutustaajaman, jolla oli noin kolmekymmentä mäkitupaa. Näiden mukana katosi noin 30 hehtaaria viljelysmaata.
Merkittävä muutos on tapahtunut runsaan kolmen vuosisadan aikana. Säätyläisomistuksesta luopui ensimmäiseksi Ahtinen, vuonna 1878, jolloin Nousiaisista kotoisin ollut Matti Adolf Juhonpoika Petäsmäki osti tilan eversti Saladin Grunerin perikunnalta ja otti sukunimekseen Ahtinen. Vuonna 1885 oli vuorossa Autunen, jonka osti 24-vuotias, myös Nousiaista kotoisin ollut, Juho Wilhelm Juhonpoika. Hän otti välittömästi sukunimekseen Autunen. Pukkilan ensimmäinen talonpoika oli vuonna 1901 alkaen Livonsaaren Toivasista kotoisin ollut Johannes Toivanen.
Seuraava maareformi syntyi sodan seurauksena 1940-luvulla. Se oli välttämätön lähinnä Karjalan siirtolaisväen asuttamiseksi. Toimenpiteen seurauksena maaseudun tilamäärä lisääntyi kunnissa, joissa oli perinteisesti suurtiloja.
Tällaiseksi kunnaksi voidaan nimetä myös Askainen, jossa oli vielä seitsemän tilaa, joilta asutustoiminta pakkolunasti maata. Kyseiset tilat olivat Ahtinen, Autunen, Lempisaari, Louhisaari, Hannula, Potila ja Pukkila.
Viime sotien jälkeisen asutuslain perusteella pakkolunastettiin maata kaikista edellä mainituista tiloista, yhteensä satoja hehtaareita, eniten Lempisaaresta ja Louhisaaresta.
Markku Lehto