Hoitolapsen pureman seurauksena sain käteeni hermovaurion ja CRPS2:n. Vuoden verran olen jo kehitellyt uusia keinoja selviytyä arjessa. Suihkussa käyminen tuntuu kuin jääpuikkoja iskeytyisi ihoon, iho palaisi tai olisi nokkosilla hakattu. Kävely ulkona saa jalanpohjat kiehumaan ja muuttamaan rajusti väriä.
Olen vasenkätinen ja siihen purema kohdistui, mutta CRPS on levinnyt koko kroppaan. Voimat on heikentyneet rajusti. Toisina päivinä jaksaa nostaa kahvikupin, jopa maitotölkin, mutta on päiviä, jolloin kevyetkin tavarat putoilevat käsistä. Poltto-, kylmä- ja muut tuntemukset vaihtelevat ilman logiikkaa. Kuin olisi nuotiossa käristettävänä, kävelisi kuumilla hiilillä, tulikuumaa ilmaa puhallettaisiin käden sisälle, puukolla kairattaisiin reikää käden läpi tai olisin syväjäässä.
Alusta asti olen saanut lottovoittoon verrattavaa hyvää hoitoa. Lääkärit osasivat nopeasti epäillä, mistä on kyse ja CRPS päästiin diagnosoimaan ajoissa. Fysio- ja toimintaterapiaa, kipupsykologia, lääke-, ketamiini- ja rtms-hoitoa. Tullut kohdelluksi yksilönä ja minusta on aidosti välitetty. En voi koskaan osakseni saamasta kylliksi kiittää.
Toistaiseksi apuja ei ole löytynyt kuin lääkehoidosta, kovimman kiputerän taittava. Fysioterapeutti sai käden liikeradat pelastettua, mikä on ollut eräänlainen ihme. Mutta työkyky mennyt, 41-vuotiaana. Haastavinta on pureskella kiukku siitä, että tämä olisi ollut vältettävissä.
Jos päiväkodissa, jossa työskentelin, olisivat veo/elto, esimies ja muu johto tarttuneet siellä pitkään jatkuneeseen väkivallan tilaan ja huoleen, jota lukuisat hoitajat olivat pitkään yrittäneet esiin nostaa. Osa vanhemmistakin. Avin lakimieheltä tuli mustaa valkoisella, ettei esimiehen suunnalta oltu riittävästi tehty. Ilmoittivat ohjeistavansa ja pyrkivät käymään paikan päällä valvomassa.
Jännä sikäli, että ennen tapaturmaa Aviakin avuksi huudeltiin, mutta sieltä todettiin, että tuntevat johdon ja veon/elton ja uskovat näiden hommansa hoitavan. Eivätpä hoitaneet. Vakavan työtapaturmani jälkeen onneksi alkoikin löytyä tukitoimia lapselle.
Kirjoitin tapahtumaketjusta ja varhaiskasvatukseen liittyvistä huolenaiheista kirjeen ministeriöön ja sain muun muassa ministeriltä itseltään vastauksen viestiini. Lohduttaahan se, että asiat ovat nyt siellä, missä niille on mahdollista jotain tehdä ja että itse on lain ja moraalin edessä oikein toiminut.
Ehdottomasti pitäisi omavalvonnan sijaan käyttää ulkopuolisen tahon säännöllisen epäsäännöllisesti tehtävää valvontaa niin, ettei käynnistä etukäteen varoiteltaisi. Toteutettaisiin ajan kanssa sen sijaan, että vain kävelytettäisiin talon poikki. Näin näkyisi kaikki hyvin tehty ja sitten se muu.
Viime aikoina julkisuudessa on noussut esiin rajua nuorten toisilleen tekemää väkivaltaa. Sen jatkumisen on mahdollistanut jokainen henkilö ja taho, joka ei siihen ole puuttunut. Kouluja ja koteja syyllistetään, mutta katsetta olisi hyvä suunnata myös päivähoidon suuntaan. Siellä esimerkiksi tietoinen kikkailu henkilökunnan määrän kanssa mahdollistaa hurjienkin vaaratilanteiden syntymisen ja puuttumattomuus pahenemisen.
Törkeästi käytetään hyväksi sitä porsaanreikää, että tilapäisesti saa ylittyä. Vasussa maalaillaan kauniita korulauseita ja kuitenkin kiireisessä päivähoitoarjessa suunnitelmat joutavat romukoppaan ja tehdään vain välttävä, jos sitäkään.
Kuka lapsista ja nuorista välittää? Entä hoitajista? Minulle todettiin Avista, että vasta jos toiselle hoitajalle käy yhtä pahasti mitä minulle, pääsevät porautumaan koko siihen materiaaliin, mitä heille lähetimme. Minä sain oikeutta, mutta entä muut hoitajat ja hoitolapset?
Esimies on tietoisesti jättänyt välittämättä työturvallisuudesta. Joutaisi viralta ja vaihtoon koko hoitajien ja lasten turvallisuudella leikkivä johto. Missään nimessä minua purrutta lasta en syytä enkä syyllistä. Tarvittaisiin enemmän keinoja tukea tarvitseville. Sen sijaan, että odotettaisiin sitä, että kyllä koulussa sitten puuttuvat, yritettäisiinkin tehdä paljon enemmän paljon aikaisemmin. Väitän, että kustannukset tässä tuovat säästöjä myöhemmin. Ja päinvastoin.
Päivi Jalo