On vie­räh­tä­nyt pit­kä ai­ka sii­tä, kun vii­mek­si kir­joi­tin. Piti saa­da ai­kaa so­peu­tua sai­rau­den kans­sa elä­mi­seen ja elä­män pa­las­ten uu­del­leen jär­jes­tä­mi­seen. Sain päi­vä­ko­dis­sa työs­ken­nel­les­sä­ni hoi­to­lap­sen pu­re­mas­ta her­mo­vau­ri­on ja sii­tä ke­hit­tyi CRPS2.

Mo­ni­muo­toi­nen ki­pu­sai­raus ei kuu­los­ta sil­tä, mil­tä se tun­tuu. Lie­kit polt­ta­vat ihon al­la läpi vuo­ro­kau­den: on voi­ma­kas­ta sy­vä­jää­tä, rii­pi­vää ja re­pi­vää sekä is­ke­vää­kin ki­pua. Nä­kö­jään kaik­keen on mah­dol­lis­ta tot­tua tai so­peu­tua. Trau­man eri vai­heet on kah­lat­tu läpi.

Mat­ka ei ol­lut help­po, mut­ta kul­ki­sin sen uu­des­taan­kin pääs­täk­se­ni tä­hän, mis­sä nyt sei­son. Lois­ta­va kun­tou­tus­ket­ju an­sait­see vuo­laat kii­tok­set. Alus­ta as­ti olen saa­nut pa­ras­ta mah­dol­lis­ta hoi­toa, kun­tou­tus­ta ja hen­kis­tä tu­kea. Käsi, joka pu­re­man jäl­keen meni täy­sin toi­min­ta­ky­vyt­tö­mäk­si, saa­tiin toi­min­ta­ky­vyn osal­ta pa­lau­tet­tua lä­hes en­nal­leen. Polt­to­sär­kyä ja ki­rey­den tun­net­ta sii­tä ei pois saa ja voi­mat vaih­te­le­vat päi­vä­koh­tai­ses­ti.

Polt­ta­va sär­ky on le­vin­nyt koko krop­paan. Tuo­mio, et­tä lä­hi­hoi­ta­jan työt on teh­ty, oli kova ko­laus. Sen jäl­keen pää­sin kui­ten­kin opis­ke­le­maan kun­tou­tuk­sen oh­jaa­jak­si Sa­ta­kun­nan am­mat­ti­kor­ke­a­kou­luun ja jo va­lin­ta­ko­e­teh­tä­viä teh­des­sä­ni tie­sin löy­tä­nee­ni uu­den oman jut­tu­ni.

Lää­kä­rit ovat alus­ta as­ti muis­tu­tel­leet, et­tei sai­rau­te­ni pa­ra­ne tah­dol­la. On käy­nyt sel­väk­si, et­tä sii­hen ei yli­pää­tään ole pa­ran­nus­kei­noa. Tah­toa kui­ten­kin tar­vi­taan eteen­päin me­ne­mi­ses­sä ja sitä mi­nul­ta löy­tyy. Pää­dyin myös va­paa­eh­tois­töi­den ää­rel­le.

Kol­me eri­lais­ta yh­dis­tys­tä ovat va­li­koi­tu­neet on­nek­kai­den sat­tu­mus­ten jäl­keen omik­se­ni: krii­si­pu­he­lin- ja tu­ki­net­ti­toi­min­taa, ruo­ka­kas­sien ja­ka­mis­ta, päih­de- ja huu­me- sekä van­ki­la­taus­tais­ten ih­mis­ten tu­ke­mis­ta. Olen hank­ki­nut kurs­seil­ta li­sä­o­saa­mis­ta, mut­ta elä­män­ko­ke­muk­se­ni on per­soo­na­ni ohel­la osoit­tau­tu­nut tär­keim­mäk­si valt­ti­kor­tik­si.

Kai­ken lo­mas­sa on pääs­syt pei­laa­maan ta­pah­tu­mia ja vai­hei­ta, joi­den kaut­ta täs­sä olen. Mat­ka tä­hän het­keen ei to­del­la­kaan ole ol­lut tans­sah­te­lua ruu­sun te­rä­leh­tien pääl­lä kup­li­vas­sa kuo­hu­va­sa­tees­sa, mut­ta nyt kii­tän mie­les­sä­ni jo­kais­ta ki­ven mu­rik­kaa ja juu­rak­koa.

Työ­ta­pa­tur­ma sat­tui, mut­ta lu­mi­pal­lo läh­ti pyö­ri­mään jo pal­jon ai­em­min. Nos­tin ak­tii­vi­ses­ti epä­koh­tia esiin työ­paik­ka­kiu­saa­mi­seen, asi­ak­kai­den ter­veyt­tä vaa­ran­ta­vaan koh­te­luun sekä jat­ku­vaan vä­ki­val­taan ja vä­ki­val­lan uh­kaan liit­ty­en. Jäl­ki­kä­teen on help­po ha­vai­ta, et­tä on­gel­ma­na ja haas­tee­na työ­pai­kois­sa ovat ol­leet osaa­ma­ton ja vä­lin­pi­tä­mä­tön joh­to, pie­net pii­rit ja hy­vä­ve­li­ver­kos­tot sekä esi­mies­ten al­keel­li­set tun­ne­tai­dot.

Me­di­as­sa pu­hu­taan pal­jon hoi­ta­jien työ­o­lois­ta. Eh­dot­to­mas­ti enem­män pi­täi­si esi­mie­hiä ja joh­to­por­tai­kon ih­mi­siä kou­lut­taa haas­ta­vien ti­lan­tei­den hal­tuun ot­ta­mi­seen ja on­gel­mien puut­tu­mi­seen ajois­sa. Kuun­nel­kaa nii­tä, jot­ka työn te­ke­vät.

Koh­dal­la­ni asi­at kään­tyi­vät lo­pul­ta par­hain päin. Ter­veys meni osit­tain, työ­ky­ky­kin en­ti­siin töi­hin, mut­ta sa­mal­la kään­tyi uu­si leh­ti. Uu­si am­mat­ti, jos­sa on ra­jat­to­mat mah­dol­li­suu­det ja pää­sen hyö­dyn­tä­mään kai­ken ai­em­man am­ma­til­li­sen ja elä­mäs­sä saa­dun opin.

Mie­len­kiin­toi­set ja haas­teel­li­set, mut­ta an­toi­sat va­paa­eh­tois­työt, jois­sa voi ol­la tois­ten tu­ke­na trau­maat­tis­ten ja haas­ta­vien vai­hei­den ää­rel­lä tai mo­nin ta­voin muu­ten aut­ta­mas­sa. Tär­kein­tä on ol­lut per­heen ja lä­heis­ten tuki. Sai­raus muut­ti mo­nia asi­oi­ta, mut­ta ei sitä ar­vok­kain­ta ja olen­nai­sin­ta.

Kat­se tä­hyi­lee tu­le­vaa, mut­ta nau­tin on­nel­li­se­na täs­tä het­kes­tä. Täs­sä on hyvä ol­la.

Päi­vi Jalo