Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Vaalit Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Muut lehdet Kolumnit Pääkirjoitukset

Maallikon ehdotus hoitokriisiin

Kun olen seurannut viimeaikaista kohua vanhustenhoidosta, on hämmästyksen sormi mennyt kummastuksen suuhun. Työnantajapuoli valittaa, ettei niin suurta hoitajamäärää, mitä tarvittaisiin, ole saatavilla. No miksei laitoksiin sitten palkata sellaista henkilökuntaa, joka osaavat siivota, laittaa/lämmittää ruokaa ja jaella sitä, pestä ja lajitella pyykkejä, tehdä lumitöitä, pitää lukuhetkiä ym. sekä ulkoiluttaa vanhuksia. Näin ammattihoitajille jäisi aikaa varsinaiseen hoitotyöhön – olkoonpa lakisääteinen mitoitus 0,5, 0,6, 0,7 tai joku muu määrä per hoidettava. Ja tärkeätä on, ettei tätä hoitoa avustavaa henkilöstöä ei edes voisi käyttää varsinaiseen hoitotyöhön, koska heillä ei ole siihen lain vaatimaa koulutusta. Ymmärrän tuon kiinteän hoitajamitoituksen – 0,5, 0,6 tai 0,7 hoitajaa/hoidettava – kiinninaulaamisen olevan tietyissä tapauksissa sangen ongelmallinen. Kun olen keskustellut hoitolaitoksissa työskentelevien ammattilaisten kanssa, monella on sellainen käsitys, että hoitajamitoitus riippuu hoidettavien hoidon tarpeesta ja laadusta. Hoidon ja hoitohenkilöstön tarve on erilainen vuodepotilaiden, kehitysvammaisten tai liikuntakyvyttömien kohdalla verrattuna esimerkiksi hyväkuntoisten ja omatoimisten seniorikotien asukkaiden tarvitsemaan hoitoon. Lisäksi on valiteltu, että hoitajien määrän suurempi mitoitus maksaisi muutaman sata miljoonaa euroa. Luulisi ainakin näillä yksityisillä (kansainvälisillä) hoitoalan suurkonserneilla olevan varaa pikkaisen tinkiä voitoistaan tai liiketuotoistaan. Ei kai kaikkein heikoimmassa asemassa olevien vanhusten, vammaisten tai lasten hyvään hoitoon kuulu penninvenytystalkoot. Ei se ainakaan kuulu sivistyneeseen yhteiskuntaan, jollaisena Suomea halutaan pitää. Kari Hippi yhteiskuntatieteiden tohtori