Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Vaalit Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Muut lehdet Kolumnit Pääkirjoitukset

Tykkään tai en tykkää

Ystävyys ja kaveruus on saanut uudenlaisen väylän somekulttuurin myötä. Voi kutsua kaveriksi vaikka ei tunneta, tai seurata toisen elämää hyvinkin läheltä ilman, että tarvitsee olla fyysisesti paikalla. Siinä on puolensa. Voi omistaa facebookissa yli tuhat kaveria, mutta kukaan ei koskaan eksy oikeasti kotiovelle. Konkreettisen kasvokkain olemisen aika ei ole onneksi ohi. Virtuaalihalaus lämmittää hetken, oikea halaus vielä kauemmin. Kun tutustuu uuteen ihmiseen tai näkee pitkästä aikaa vanhan tutun, hyvän ystävän niin siinähän välittyy hyvää energiaa puolin ja toisin, ja se on aistittavissa monin tavoin. Virtuaalimaailmassa et voi olla täysin varma kuka, mitä tai millainen toinen on siellä ruudun toisella puolella. Sekä virtuaalinen että sen ulkopuolinenkin maailma tarjoaa puitteet pahoihin tarkoitusperiin. Ei voi koskaan päältä päin nähdä millaisen kuoren taakse pahuus ja ilkeys kätkeytyy. Yhtä suuri mahdollisuus on siihen, että löytää jotain mikä tuo elämään iloa ja valoa, hyvää hyväksytyksi tulemisen tunnetta, aitoa rakkautta. Kaikkien kanssa on tultava toimeen, näinhän meille opetetaan jo lapsena. Uskallan oman kokemuspohjani perusteella olla eri mieltä. Jos olisin uskaltanut luottaa vaistoihini ja jättäytynyt tiettyjen ihmisten ulottumattomiin, olisin takuuvarmasti välttynyt monelta. Kaikki eivät halua eivätkä osaa ottaa muita ihmisiä huomioon tai antaa tilaa muiden ihmisten tunteille saati persoonalle. Sellaisten ihmisten lähellä voi olla jopa vaarallista olla. Olen ollut paitsi koulukiusattu niin myöskin työpaikkakiusattu. Kummassakin tilanteessa asiaa lähdettiin hoitamaan niin, että minun piti ymmärtää kiusaajan pahaa oloa, sopeutua ja sovitella. Minun piti olla se, joka yrittää tulla toimeen, yrittää antaa asioiden mennä ohi, suhtautua huumorilla siihenkin, että tulee välitunnilla opettajan silmien alla potkituksi. Koulussa kiusaajat olivat opettajan perhetuttuja. Pienen kyläkoulun tai työyhteisön suuri haaste taitaa ollakin toisinaan se tuttuus. Tunnetaan jo liian hyvin ja kyllä se vaikuttaa varmasti niin hyvässä kuin huonossakin. Kiusaamista ei heti huomaa. Se alkaa pienenä kuittailuna, josta ulkopuolisen on ehkä vaikea löytää se neulan terävä kärki. Itse ei sitä halua todeksi tunnustaa. Porukasta pois jättäminen, ivalliset ja asiattomat huomautukset, monenlainen tarkoituksellinen ilkeys ja valta-aseman väärinkäyttö. Valitettavan totta myös aikuisten maailmassa. Onneksi siihen voi ja pitää reagoida. Helppo tie se ei ole, mutta kannattaa kulkea. Nostaa kissa pöydälle sen sijaan, että kestää, sietää ja kärsii. Kiusaaminen on vaikea asia kaikille osapuolille. Normaalia ja hyväksyttävää se ei ole missään tilanteessa. Äänestää voi jaloillaankin sen jälkeen kun asiat on puitu läpi. Avatessani tänä päivänä uuden työpaikkani oven ja astuessani ystävälliseen ja hyväksyvään ilmapiiriin, pysähdyn usein miettimään osaisinko arvostaa sitä ilman kokemaani. Tai ymmärtäisinkö arvostaa lasteni hyviä kouluoloja niin suuresti mitä nyt. Huonotkin kokemukset voivat muuttua rikkaudeksi ja voimavaraksi sitten lopulta. Tykkään tai en tykkää väliin mahtuu monta kerrosta. Päivi Jalo Kirjoittaja ja sanoittaja