Etusivu Uutiset Näköislehti Muut lehdet Yhteystiedot Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Kolumnit Pääkirjoitukset

Aina jotain jää

Viime perjantaina vastasin Avoimien Ovien kutsuun: Vielä Kerran menin Turun Lyseon lukioon, työpaikkaani lähes neljän vuosikymmenen ajalta. Sain hyvin nuorena englannin vanhemman lehtorin viran. Silloin Ressu oli vielä Ressu, eli poikalyseo. Työpestini alkuvuodet olin siten aina luokan suosituin tyttö, heko heko. Pojilla oli Beatles-manian mukaiset pitkät, jopa kiharretut hiukset. Vasta 70-luvun lopussa tuli kouluumme tyttöenergiaa lisää ja Ressu muuttui yhteislyseoksi. Onneksi lempinimi säilyi.   Nyt kävin siis hyvästelemässä Turun Lyseon –  toista kertaa. Jouduimme nimittäin jättämään perinteistä rikkaan ja rakkaan koulutalomme Taidemuseon kupeessa yli parikymmentä vuotta sitten. Tuolloin Turun päättäjät päättivät muuttaa Aurakadun ja Maariankadun kulman komean koulun kaupungin virastoiksi. Lyseolle rakennettiin hulppea opinahjo Runosmäkeen. Mutta jahkailujen jälkeen ydinkeskustan maineikas koulutalo saneerattiinkin –  arvatkaa mitä –  kouluksi. Ei tosin meille ressulaisille. Jos olisimme saaneet jäädä ydinkeskustaan, olisimme kenties välttäneet koulujen nykyisen fuusiovillityksen. Tiedä häntä. Nyt syksyllä ”me” yhdistymme Luostarivuoren lukioon, entiseen ”Tipulaan”. Ennen Ressua sain opettaa siellä kaksi vuotta, siis pelkkiä tyttöluokkia, riemastuttava kokemus sekin. Kun kouluun tuli yllättäen putkimies, mikään ei pidätellyt neitosia pulpeteissaan. Että silleen. Taisin minäkin rynnätä käytävälle… Tarinankertojanahan minun kuuluisi nyt haltioitua satumaisesta lopusta: Ressu ja Tipula saavat toisensa!   Toivottavasti ns. Ressu-henki seuraa muutossa mukana. Se penää vankkaa ”me”-kokemista – niin kuin mikä tahansa antoisasti toimiva työpaikka tai hyvin yhteen hitsattu yhteisö, joka vaalii vastuuta, aloitekykyä, uskallusta ja yhteishenkeä jossa kaveria ei jätetä. Tämähän pätee myös hyvään parisuhteeseen. Elämä on nimittäin joukkuepeliä. Siihen Jari Tervo lisäisi, että elämä ei ole alkuerää. Se on alusta asti finaalia. Totta puhuu, enkä nyt viittaa jääkiekkoon. Viisaudesta yhdeksän kymmenesosaa on kuulemma arvostusta. Etsi siis jonkun käsi ja purista. Hymyile aralle vastaantulijalle, kehu kaupan väsähtänyttä kassaa. Olet onnistunut, jos sinut kohdattuaan joku toinen on hivenen onnellisempi kuin ennen.   ”Ilo on kevyttä kamaa, herkkä tarttumaan, sikiämään. Ei kulje se tyhjänä maailmanrantaa, joka ilonsa omassa repussa kantaa”, kirjoitti V.A. Koskenniemi. Mikä pysyy, mikä häviää? Koska aina jotain jää. Otsikkoon päätyneen lauseen annoin nimeksi Turun Lyseon t110-vuotisjuhlarunolleni vuonna 2013. Vaikeaa oli mahduttaa tuota vuosimäärää nelisivuiseen runoelmaan. ”On kuin kaataisi pikariin täpötäyden tynnyrin”, tuolloin totesin. Hyvästijättöjen haikeudessa tuntuu lohduttavalta ajatella, että jokaisesta meistä, meidän työstämme, teoistamme, unelmiemme tavoittelusta – kyllä niistä aina jokin jälki jää. Kaikesta tositärkeästä aina jotain jää.   Ja vielä kerran aion avata Turun Lyseon oven, nyt tulevana lakkiaispäivänä. Enää en mene niinkään hyvästelemään, en niinkään tapaamaan rakkaiksi tulleita työkavereita tai nyt jo keski-iän saavuttaneita vanhimpia oppilaitani lakittamassa lapsenlastaan, ei en minä siksi mene. Menen mukaan perinteiseen kevätjuhlaan kaikkien kouluvuosieni läpi, hiukan jännittäen kuin se ekaluokkalainen äidin ompelemassa uudessa koltussa, rusetti päälaella. Menen laulamaan silmäkulmat kosteina, sydän riemusta vavahdellen ”Jo joutui armas aika ja suvi suloinen”… Tuula Sandström kirjailija, runoilija