Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Vaalit Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Muut lehdet Kolumnit Pääkirjoitukset

Kenenkään elämästä ei saisi tulla hitaasti upottava suo

Kun terveys alkaa reistailla niin kaikki asiat alkavat näyttäytyä uudessa valossa. Kipujen syytä metsästäessä ehtii ajatustasolla matkata vaihtoehdosta toiseen. Hetkessä ymmärtää sen, että täällä ollaan vain käymässä eikä kaikkeen voi itsekään vaikuttaa. Näin kävi minullekin. Epämääräistä vaivaa alkoi ilmaantua. Kipuja, joita selittelin itselleni väsymisellä, arjen haasteilla, liian vähillä unilla tai väärillä ruokatottumuksilla. Yritin korjata tilannetta. Pikkuhiljaa ruokalistalta jäi pois yksi ja toinen asia. Liikunnan lisääminenkään ei tuonut helpotusta kipuihin. Lopulta tuli se niin kova kohtaus mikä vei lääkäriin. Syytä ei löytynyt. Kokeiltiin helpottaa oloa lääkkeillä. Oltiin varmoja, että nehän ne ovat, sappikivet, jotka siellä kiusaa tekevät. Sen mukaan sitten hoidettiinkin ja ihmeteltiin kun ei lääkkeet tehoa. Ensin sitä on toiveikas, että kyseessä on itsestään ohi menevää. Mutta kuukausien kipuilun jälkeen alkaa olla niin kroppa kuin mielikin maassa. Yöllinen kipukohtaus on pahin. Kun kipuilut vaan lisääntyvät alkaa pelko kasvaa mielessä melkoiseksi möröksi. Sitten tulee kohdalle se lääkäri, joka ottaa asian vakavasti ja tahtoo tosissaan selvittää mistä tässä on kyse. Sellaisen lääkärin minä kohtasin Mynämäen terveyskeskuksessa. En muista käynnistä muuta kuin kivun, hoitohenkilökunnan ystävällisyyden ja aidon huolen. Lääkäri oli sitä mieltä, että nyt olisi syytä jo alkaa kuvaamaan mikä siellä on. Lähetti minut eteenpäin ja lopulta päädyin ultraan, jossa selvisi ettei kyseessä ole todellakaan sappikivet vaan jotain muuta. Tässä vaiheessa ei tiedetty mitä. On raastavaa elää kipujen kanssa tietämättä mikä ne aiheuttaa. Lehtien lööpeissä kerrotaan syöpää sairastavista ja olet heille lähes kateellinen siksi, että tietävät mikä heillä on. Mietit, onko kyseessä jotain mitä itse toiminnallaan koko ajan pahentaa. Voiko sitä parantaa vai ei. Yrität säästää ympärillä olevia syvimmiltä huolilta ja vakuutella, että kyllä tämä tästä. Samaan aikaan sisällä loistava valo himmenee kun elämästä tulee kamppailu tuntematonta vastaan. Enää ei ihmetytä, että jotkut päätyvät synkkiinkin tekoihin saadessaan lohduttoman uutisen lääkäriltä tai eläessään pitkiä aikoja epätietoisessa tilassa. Läheisillä ihmisillä on tässä kohtaa valtavan suuri merkitys. Se, että heitä on. Heitä, joille voi itkeä, nauraa, puhua tai jotka kääntävät ajatukset toisaalle. Voivat olla ihan hiljaakin kunhan ovat. Nyt melkoisen tutkimusmyllytyksen kautta alkaa selvitä, että oma vaivani on hoidettavissa leikkauksella, viimeisiä varmistavia kuvia vielä odotellaan. Toinen munuainen ilmeisesti tekee kiusaa. Matkalla kohtaamani hoitohenkilökunta on ansainnut valtaisat ruusukimput siitä tavasta millä kohtaavat potilaan, ottavat asiat hoitaakseen sekä ammattitaidosta mikä heillä on. En tiedä kuinka paljon resurssipula haastaa, uskoisin sillä olevan merkitystä alun kankeuteen. Mutta hoitotilanteissa se ei näy. Ja kun alettiin ymmärtää, että tässä on nyt jotain mikä vaatii isompaa tutkimusta niin mutkattomasti on sujunut siirtyminen eteenpäin. Vielä kestää hetken ennen kuin olen täysissä voimissani ja saan viettää elämää ilman kipuja. Kunhan tästä tokenen niin kipupotilaiden tukeminen tulee osaksi elämääni. Kukaan ei saisi jäädä yksin elämään epätietoisuuden keskellä tai selviytymään kivuista, joille ei parannuskeinoa löydy. Toisen kipuja ei voi ottaa kantaakseen, mutta kenenkään elämästä ei saisi tulla hitaasti upottava suo vaikka lähtölaskenta olisikin jo alkanut. Elämä ei ole läpihuutojuttu. Sillä ei niinkään ole merkitystä mitä olet tehnyt tai kuinka paljon omaisuutta olet haalinut vaan mitä olet elämääsi saanut. Rakkaus. Sehän se täällä on kaiken ydin. Päivi Jalo Sanoittaja, kirjoittaja