Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Vaalit Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Muut lehdet Kolumnit Pääkirjoitukset

Sukuko pahin?

Minä näin unta, että sain paljon uusia sukulaisia”, sanoo Muumien Vilijaana. – ”Se oli aivan kauheata! Juuri kun olin selvinnyt entisistä.” Juuri nyt minua kiinnostaisivat ne uudet. Sain pukinkontista kutkuttavan lahjan: DNA-testin äidinpuoleisten sukujuurien selvittämiseksi. Ainoa mitä heistä tähän mennessä tiedän, on torpparimökki Peräseinäjoella, häjyjen verenperimä ja äidin etäinen serkku, kirjailija Artturi Leinonen Vaasan tienoilta. Isoisäni menehtyi nuorena, en tietenkään ehtinyt tavata. Hän oli laulava teurastaja, joka hauskuutti porukoita puolitosissansa: nykyajan stand-up koomikko. Helena-äitini oli innokas kertoja, meillä myös luettiin. Joskus minä tarinoista innostuva, köyhän kodin lapsi kuvittelin olevani vaihdokki, jota vankkurit (aina satujen vankkurit, ei auto) tulevat hakemaan takaisin pitsiverhokartanoon. Että silleen. Pietarsaaressa syntyneen Bruno-isän sukujuuria en ole tutkinut, mutta tiedän niiden ulottuvan 3-4 sukupolven kautta Hollannin Friisein saarille. Silmäilin pohjoisen Hollannin karttaa ja sormi pysähtyi asukasmäärältään talvi-Kustavin kokoiseen Schiermonnikoogin saareen. Joo, sieltähän meikä! Nimikin niin veikeä. Olisi jännää tallustella kylänraittia, bongata vastaantulijoitten kasvoista tuttuja piirteitä. Taatusti joku kylähörhelö änkeisi juttusille, tunnistaisi heimoonsa kuuluvaksi. Selityksenä seuraava: Vuosia sitten reissasin tilataksilla Kyproksella. Kymmenhenkisessä porukassa oli kaksi hollantilaista naista. Kokopäivän matkalla ehdittiin kaikkikin tutustua toisiimme hyvin ja juttu kulki. Pariin otteeseen yritin hollantilaisleideille viestiä, että hollantilaisverta sitä minussakin, että kotoisin Friisein saarilta. Eivät reagoineet, kumpikaan. Kun sitten kolmannen kerran painotin sukujuuriani ja kummastelin heidän vaitonaisuuttaan, naiset vastasivat kuin yhdestä suusta: ”Ei me kehdattu kommentoida. Hollannissa näes pyöritellään silmiä ja osoitetaan etusormella ohimoa, jos joku kertoo olevansa kotoisin Friisein saarilta”. Se sukurutsaisesta perimästäni. Kiitos, isoisoisoisä että karkasit Pohjolaan! Kenties DNA-tutkimus äidin syntyperästä löytää jonkun kunnon roiston, tai vaikka Jaakko Ilkan tapaisen Nuijasodan sankarin, joka johti talonpoikien kapinaa aatelistoa vastaan. Hävisivät, totta maar. Mutta ”viel elää Ilkan työt kenties kauankin kansan suussa”. Runoilija Kaarlo Kramsun kuvaus Ilkasta alkaa sanoilla ”Ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki. Ei oikeutta maassa saa ken itse sit ei hanki”. Nyt on painotettava ajankohtaa: Nuijasota käytiin 1596-97, suomalainen talonpoika eli moneen ikeen alla. Kyseenalaisempaa mainetta edustanevat ns. häjyt. Ja läheltä liippaa, kun isä on rantaruotsalainen hurri ja äitee eteläpohojalaanen häjy. Ilmankos vanhin tyttäreni osasi jo 3-vuotiaana laulaa joka värssyn Isontalon Antista ja Rannanjärvestä. Muistattehan? ”Vaasan veri ei vapise” tai ”Taasen on lähteny koijaripoika tuolta köyhästä koristansa”. Niin jouduttiin tekemään myös äitini kodissa, lähtemään ihan Ameriikkaan. Sukujuuristako se minuunkin, tämä kulkukissavietti, vimma nähdä maailmaa? Tuula Sandström Kirjoittaja on Taivassalossa asuva kirjailija