Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Vaalit Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Muut lehdet Kolumnit Pääkirjoitukset

Mitä tapahtuu lakkautetulle kyläkoululle?

Suomen kansakoulu- ja myöhemmin peruskouluverkosto on sadan vuoden aikana muuttunut varsin radikaalisti. Etenkin maaseudulle syntyi 1920-luvulta lähtien tiheä kyläkoulujen verkko. Väestörakenteen muutos ja talouden kovat arvot ovat sittemmin johtaneet koulujen lakkauttamiseen. Osa kiinteistöistä toimii kuitenkin edelleen kylien aktiivisina yhteisöllisinä tiloina. Kansan sivistämisellä ja alueellisella tasa-arvoisuudella oli selkeä itseisarvo suomalaisen yhteiskunnan varhaisvuosina. Kouluja rakennettiin 1920-luvulla 100-200 koulun vuosivauhtia, keskeisenä syynä oli vuoden 1921 oppivelvollisuuslaki. Sotien jälkeinen jälleenrakennuskausi ja suurten ikäluokkien syntyminen aiheuttivat seuraavan buumin ja vuosina 1945-1961 maalaiskunnissa rakennettiin yli 3300 koulukiinteistöä. Tällöin myös modifioitiin monia vanhoja kouluja, sillä laki ilmaisesta kouluateriasta edellytti keittoloiden rakentamista. Kyläkouluja on kuitenkin lakkautettu alati kiihtyvään tahtiin 1950-luvun lopulta lähtien. Elinkeino- ja asutusrakenteen muutokset sekä ikärakenteen muutokset ovat olleet keskeisiä lakkautusperusteita. Lähemmäksi nykyhetkeä tullessa lakkautuksia on kuitenkin perusteltu yhä useammin kuntatalouden säästötarpeilla. Vuosina 2004-2013 pieniä kouluja lakkautettiin noin 900 kappaletta. Mitä sitten tapahtuu koulukiinteistöille lakkauttamisen jälkeen? Kenelle koulu päätyy, millaista käyttöä sinne syntyy ja millaisen paikan se saa kylän sosiaalisessa rakenteessa. Aihetta on tutkittu yllättävän vähän. Etenkin 1960- ja 70-luvuilla lakkautetut koulut päätyivät usein yksityisomistukseen, isot tilat ja halpa energia olivat tuolloin valtteina. Satunnaisesti kiinteistöjä hankittiin myös yritystoiminnan harjoittamista varten. 2000-luvulla varsinkin matkailutoiminta on löytänyt vanhat koulut. Kylien yhteisöllinen toiminta järjestäytyi kylätoimintaliikkeeksi 1970-luvun lopulla ja 1980-luvulla, jolloin kyläyhdistykset ja vastaavat 3. sektorin toimijat alkoivat olla myös potentiaalisia kiinteistöjen ostajia. Koulujen merkitys kyläläisten kokoontumispaikkana alkoi selkiytyä. Kyläkaupat ja pankit poistuivat kyliltä. Olen itse tutkinut Elävät tilat –hankkeessa varsinaissuomalaisten maaseudun entisten julkisten kiinteistöjen uusiokäyttöä yhteisöllisinä tiloina, pääosan (9 kpl) ollessa lakkautettuja kyläkouluja. Lakkautustarina on tietysti kullakin omanlaisensa, samoin tavat, joilla ylläpitokustannuksista ja korjauksista on selvitty. Muutamia yleistyksiä voidaan kuitenkin tapauksista johtaa. Koulujen lakkauttaminen on kussakin tapauksessa ollut tietysti kipeä paikka, mutta pääsääntöisesti kunnissa on tunnistettu ja tunnustettu kiinteistön merkitys kyläläisille. Koulu on saatettu myydä kyläläisille hyvinkin edullisesti. Yleensä ostajana on kyläyhdistys, mutta myös urheiluseura ja kyläläisten muodostama osakeyhtiö, kuten Livonsaarella, ovat päätyneet omistajiksi. Kunnissa on yleensä ollut varsin realistinen näkemys koulusta mahdollisesti saatavasta myyntituotosta, ja ylläpitokulut ovatkin ne, joista ennen muuta halutaan eroon. Kunta on saattanut vuosikausia olla kiinteistön omistaja koulun lakkauttamisen jälkeen ja tarjota tilat yhteisölliseen toimintaan, kunnes on tullut tarve etsiä säästöjä. Ylläpitokuluihin törmää ensimmäisenä myös uusi kiinteistön omistaja. Sähkö- tai öljylaskut ovat vanhassa tilavassa rakennuksessa melkoiset ja useimmiten kunnan viime vuodet omistajana ovat merkinneet myös kiinteistöhuollosta tinkimistä. Lähes kaikissa otoksen kiinteistöissä on kuitenkin hyödynnetty hankerahoituksia (Leader) kunnostuksissa. Hanketuilla on myös vaihdettu lämpöjärjestelmät uusiutuvaa energiaa käyttäviksi. Iniön Keistiön vanhassa koulussa hyödynnetään jopa tuulivoimaa. Ylläpitokustannusten kattamista auttavat vuokratulot. Koulussa voi olla entisiä opettajien asuntoja, joissa on vakituinen vuokralainen. Vuokralainen voi olla myös yritys, joka joko tarvitsee vuokratiloja tai sitten se on vaikkapa keittiötä hyödyntävä pitopalveluyrittäjä. Keittiötilat ovatkin kiinteistön käytön kannalta usein olennaisia ja niitä on myös nimenomaan hankkeilla laitettu hygienia-asetusten vaatimaan kuosiin. Kokouskäyttöä on edistetty av-tekniikan hankinnoilla. Vakituista, joskin pientä, vuokratuloa saavat muutamat kylätalot myös kansalaisopistotoiminnan kautta ja tällöin käyttö keskittyy yleensä liikuntasaliin tai käsityöluokkaan. Moni koulu tarjoaa myös mahdollisuuksia lähiliikuntaan: urheilukenttä ja kaukalo löytyvät usein pihapiiristä. Rakennuksen fyysiset tilat määrittävät pitkälti uusia käyttömahdollisuuksia. Kylän omistuksessa rakennusten kulttuurihistoriallinen arvo näyttäisi määrittävän toimintaa eli muutoksia on tehty maltilla, kuten Pyhärannan Nälkloukassa. Rakennuksen sijainnillakin on merkitystä. Yhteisöllisen toiminnan kannalta on tärkeää, että koulu sijaitsee keskellä kylää ja että katon alla on sijaa monenlaisille toimijoille ja toiminnalle. Talojen merkitys kriiseihin varautumisessa on oivallettu mm. Laitilan Leinmäellä. Lyhyiden välimatkojen Varsinais-Suomessa taloista ei vielä ole kehkeytynyt monipalvelupisteitä, kuten harvaan asutulla maaseudulla. Toisaalta juhla- ja kokouskäytössä kaupungin läheiseltä maaseudulta löytyvä arvorakennus ja maaseudun rauha ja eksotiikka ovat melkoisia valttikortteja, kun havitellaan ulkopuolisia vuokralaisia. Menestyneimpien juhlatilojen takana on aktiivinen markkinointi ja talon palvelujen hinnoittelu ja tuotteistus. Kylätalo voi myös profiloitua vaikkapa jonkin urheilulajin keskukseksi. Kiinteistöjen ja yhteisöjen säilymisen elinehto on sopeutuminen muutokseen. Vanhat kyläkoulut kylätaloina muodostavat maaseudulla huomionarvoisen kiinteistömassan, jonka potentiaali tulisi hyödyntää entistäkin paremmin paikallisilla sektorirajat ylittävillä kumppanuuksilla. Sama pätee toki edelleen toiminnassa oleviin kyläkouluihin. Tauno Linkoranta Varsinais-Suomen kyläasiamies Varsinais-Suomen Kylät ry:n Elävät tilat -hanke