Ladataan
Etusivu Uutiset Näköislehti Muut lehdet Yhteystiedot Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Kolumnit Pääkirjoitukset

Oli synkkä ja myrskyinen yö…

Totta se pakkaa nykyään olemaan, tämä maailman käytetyin tarinanalku. Mutta nyt en viittaa huolestuttavaan ilmastonlämpenemiseen, vaan annetaan tarinan viedä. Miten sinä jatkaisit omaasi? Kokeilin itsekin, mutta nopeasti ratkesin kirjoittamaan otsikon vierestä, siis: ”Vaikka oli synkkä ja myrskyinen yö…”. Palaahan sinullakin mieleen myös iloisia kuvia? Aloin itse muistella erästä opiskelukesää Itävallan Salzburgissa ja sen lähes jokailtaisia ukkosjyrinöitä jylhien vuorten välissä. Etäinen salamointi oli upeaa katseltavaa yksitähtisen majapaikan kapealta petiltä. Se oli reissu, jolla Pohjanmaan lakeuksilla varttunut näki ensi kertaa vuoria! Eihän meillä ollut edes mäkiä. Talvisin taputeltiin soramonttuun polvenkorkuinen hyppyri, ja siinäkin kaaduttiin. Ainakin eräs. Jos ei nyt ihan salamia, niin valoa, rutkasti lisää valoa me täällä Pohjan perukoilla tarvitsemme. Ilman Golf-virran kuljettamaa lämpöähän Suomi olisi lähes asuinkelvotonta aluetta. Jos piirtää Helsingin kohdalta viivan maapallon ympäri, niin 60% viivan yläpuolella asuvista ihmisistä on suomalaisia! Tarkistapa karttapallolta, ellet usko. Me olemme yhtä etäällä päiväntasaajan auringosta kuin Siperian sudet, Grönlannin jääkarhut tai pohjois-Kanadan korpimetsien harmaakarhut. Toisaalta: jos tahtoisin olla jossakin missä en ole, niin tämä on se paikka. Tämä on se maa.   Sitä paitsi me vakkasuomalaiset saamme nauttia sijainnistamme eteläisimmässä Suomessa. Kävin kouluni Kokkolassa. Vaikka se on vain nelisensataa kilometriä pohjoisempana, loppuvuoden valon puute on jo hurja: oli umpipimeää aamulla kouluun lähtiessä, ja iltapäivällä kahden jälkeen nirskuteltiin kotiin pimenevässä pakkasessa. Mutta eihän se lapsen menoa haitannut. Varpaat kohmeessa laulettiin Santa Luciaa vaaleakutriselle neidolle, valon tuojalle.   Ilokseni pihoille on jo ilmestynyt valoköynnöksiä, tuikkivia tähtösiä. Helsingissä Aleksanterinkadun jouluvalot sytytettiin 70. kerran. Eikä Talvipäivänseisaukseen ole enää kuin kolmisen viikkoa. Ainakin itseäni helpottaa se pikkuruinen tosiasia, että silloin päivä ei enää lyhene eikä pimeys enene. Mutta juuri nyt: antaa olla, antaa olla vielä pimeää, tämän hetken, nämä jouluun valmistautumisviikot. Riemuissani odotan joulunaikaa ja joulun taikaa kuin lapsi, siis kansanrunon sanoin: ”Elkää te rikkahat ihmetelkö, jos köyhän lapsi laulaa. Kerran on vuodessa köyhän juhla ja kekrinä köyhä nauraa!” Lapsuuteni joulut Pohjanmaalla olivat – muistojeni mukaan – aina valkeita ja pakkaset paukkuvia. Tuota kylmää ei tällä iällä enää kaipaa, mutta jospa hohkaisi pihakuusen alla puhdas lumi… muutahan minulla jo onkin, kiitos.   Tätä kirjoittaessani sataa tihuttaa. Taas. Siitä viis! Virnistäen tarraan kiinni runoilija Kai Niemisen sanoihin: ”Vaikka sataisi kymmenen vuotta yhtä päätä, odottaisin sinun kanssasi poutapäiviä. On, on tämä rakkautta. Mutta se sade ei ole minun syytäni”. Tuula Sandström kirjailija, runoilija