Ladataan
Etusivu Uutiset Näköislehti Muut lehdet Yhteystiedot Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Kolumnit Pääkirjoitukset

Se on pienestä kiinni

Se hetki, joka olisi voinut päättyä toisin. Hetki, jossa oli kyse jostain paljon suuremmasta mihin ymmärrys riittää. Vavisuttelee ja puhuttelee vielä jälkeenkin päin. Se päivä oli aika lailla tavallinen, sellainen hyvä päivä. Töissä oli mukava tunnelma ja kahvihuoneessa heiteltiin vitsiä. Paljon pieniä onnistumisen hetkiä ja lämpöaaltoa siitä, että on osa hienoa porukkaa. Olin tullut pyörällä töihin ja päivän päätyttyä lähdin polkemaan kotia kohti. Korvanappien kautta kuuntelin lempimusiikkiani ja olotila oli aikalailla täydellisen oloinen. Mies ilmoitti olevansa kotona minun saapuessani ja lapset olivat laittaneet viesteinä koulupäivän kuulumisia. Odottelivat jo kovasti äitiä kotiin saapuvaksi. Matkan loppusuoralla on enää yksi isompi mäki ja sitä seuraavan alamäen jälkeen koti melkein jo häämöttää. Poljin iloisesti ja lisäsin vauhtia. Sitten siinä tietyssä kohtaa täytyy alkaa jarrutella, kun suojatie lähestyy ja pitää ylittää hetkittäin vilkasliikenteinen kohta. Vaan jarrutpa eivät reagoineetkaan. Yritän ja yritän eikä mitään. Autoja lähestyy suojatietä kummastakin suunnasta. Yksi auto huomaa minun tuloni ja pysähtyy hyvissä ajoin ennen suojatietä, toinen reagoi tähän myös pysähtymällä. Silti hätäpäissäni laskeskelen ja hahmottelen, että mistä ja miten ja kuinkahan tässä oikein käy. Jarrut eivät edelleenkään reagoi, vauhti on kova ja niin sitä mennään kohti ajotietä. Toisen auton edestä ja toisen takaa pujotellen vältän auton alle jäämisen ja autoihin törmäämisen. Yritän ohjata pyöräni pyörätielle, mutta vauhti on liian kova. Metallikaide lähestyy uhkaavasti. Ehdin tajuta, että nyt se on menoa. Törmäys. Pyörän kanssa mennään kuperkeikkaa ja volttia ilmassa. Laskeutuminen tapahtuu siten, että pyörä lentää toiseen suuntaan, minä naama edellä maahan. Jään makaamaan. Hetken epätodellisuudessa. Avaan silmäni. Jalat liikkuu, kädet liikkuu. Olen varma, että kasvot ovat aivan veressä. Huomaan viereen pysähtyvät autot. Nolottaa, että joutuvat nyt minun takiani vaivautumaan. Toisaalta olen helpottunut. Olotila on hiukan sekava. Pari naista juoksee hädissään luokseni. Nousen istumaan ja siitä ehkä liiankin reippaasti ylös. Ovat huolissaan loukkasinko niskani. Tuntuu hiekkaa ja ruohoa iholla. Toisesta autosta nousee mies ja auttaa nostamaan pyörän lammikon reunalta. En sentään sinne lentänyt. Mies kyselee hyväntuulisena vuosilukua ja kuka on hallitseva presidentti. Keventää tunnelmaa. Kysyy myöskin sen, että sinkoutuiko se kypärä sinne lammikkoon. Häpeäkseni joudun tunnustamaan, ettei sellaista ollut päässäni. Lapsillani sellaisen kyllä vaadin, kuten tien yli pyörän taluttamisenkin. Naiset jäävät luokseni odottamaan, että mieheni noutaa minut. Eivät päästä jatkamaan matkaa yksin. Auttavaiset ohikulkijat ovat tällaisessa hetkessä korvaamattomia, vaikka avun ottaminen vastaan onkin huomattavasti haastavampaa kuin sen antaminen tai tarjoaminen. Miehen saapuessa kiitän ja halaan auttajiani ja toivon, että olisi edes ruusu mitä tarjota kiitokseksi. Näissä tällaisissa hetkissä haluaisi sanoa niin paljon enemmän ihan ventovieraallekin. Lähdemme kotiin. Pikkuhiljaa alkaa tuntua kolotusta. Alkaa näkyä merkkejä iholla. Seuraavana päivänä ei tarvitse mennä töihin, sillä yöllä alan oksentaa. Lääkärintarkastuksessa todetaan kaiken olevan kunnossa, mutta lepoa suositellaan muutaman päivän ajaksi. Jalat ovat mustelmilla, toinen jalka sinertää häijysti, mutta ei murtumia, ei venähdyksiä, ei vammoja. Lievä aivotärähdys, ei tosin leikkiä sekään. Toisenlainen törmäys- tai laskeutumiskulma olisi voinut olla kohtalokas. Joskus on enkeleitä matkassa. Kasvoihin tuli huulen yläpuolelle vain pieni viiru muistoksi tapahtuneesta. Päällimmäisenä kiitollisuus kaikesta hyvästä ja kaikesta rakkaudesta elämässäni, kiitollisuus siitä, että saan vielä jatkaa matkaa. Sydämellinen kiitos teille, jotka pysähdyitte auttamaan! Päivi Jalo