Etusivu Uutiset Näköislehti Muut lehdet Yhteystiedot Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Kolumnit Pääkirjoitukset

Eräs syyspäivä

Sinä aamuna, kun tulin ulos vanhan talon eteisestä, ruoho tuntui paljaiden jalkojeni alla viileältä ja kun kävelin talon kulmalle niin näin, että pellon yllä leijui vielä usvaa. Ilmassa oli syksyn alakuloinen haju. Kostean ilman , kellastuvien lehtien ja lakastuvan ruohon haju. Tiesin, että tämä päivä olisi jännittävä ja olin odottanut sitä. Olin seurannut eilisiä tapahtumia kasvavalla mielenkiinnolla. Talon hevonen Poku oli oli vetänyt raskasta kuormaa , nimittäin raskasta moottoria talon ohi vievää kylätietä hyvän matkaa, nimittäin vanhan riihen eteen. Siihen se jätettiin ja heti tiesin, että jotain jännittävää oli tulossa. Eikä se tietenkään vielä tähän jäänyt , nimittäin sen jälkeen Poku toi vielä paljon suuremman koneen. Se oli suuri ja kellertävä , siinä oli monenlaisia rautaisia remmipyöriä ja tankoja ja vaikka minkälaisia säätökojeita. Se suuri kone oli rakennettu puusta ja sen kyljessä luki Sampo .   Tämä talo ei ollut kotini. Olin tässä vanhassa talossa hoidossa niin kuin olin ollut niin monessa talossa ennenkin. Näin oli määrätty siksi, että äitini oli kuollut joskus sodan melskeissä ja isäni hävinnyt maailman merille. Tämä talo oli minulle hyvä paikka elää, koska luojani oli niin määrännyt. Tiesin, että täällä elävien kahden lapsen, Raisan ja Vilhon isä oli kuollut sodassa. Talossa asui näiden kahden lapsen äiti ja hänen isänsä vanha Jooseppi. Riihi oli hyvin vanha, suuri ja rakennettu suurista hirsistä. Hirret olivat harmaat ja joissakin kohdin ne olivat sammaleesta vihreät. Riihen katto oli olkea ja tuettu paikoilleen kuusisoiroilla. Olkikatto oli paikoin painunut ja niistä kohdin mustunut, mikä oli riihen kannalta hyvin huono asia. Kun kulki sisälle riiheen suuresta keskellä olevasta oviaukosta voi nähdä kookkaan mustuneen kivisen kiukaan. Mustuneet suuret reunakivet muodostivat neliön, jonka sisällä oli ladottuna pienempiä kiviä ja kaikesta näki, että sitä oli lämmitetty kuumaksi lukemattomia kertoja. Jos on käynyt kerrankin tällaisessa vanhassa riihessä ei voi koskaan unohtaa sitä vahvaa hajua, mikä riihen sisällä on. Hirsistä lähtevä väkevä savun haju, olkikaton, vanhojen työkalujen, viljan, kaiken tehdyn työn ja menneiden vuosien haju.   Aamun sinen vähitellen kirkastuessa päiväksi talon väki ja paikalle vähitellen ilmestyvä talkooporukka liikkui pihalta kylätietä riihen suuntaan. Kaikki tarvittava oli paikalla. Jo kaksi viikkoa sitten ruispelto oli leikattu hienolla kahden hevosen vetämällä elonleikkuukoneella. Sitten elonkorjuuväki sitoi rukiin lyhteiksi ja kasasi kuhilaiksi pellolle auringo kuivattavaksi. Kuivuttuaan aikansa leikattu ruis oli kuljetettu Pokulla riiheen odottamaan puimista. Kaikki työ alkoi oikeastaan siitä, että alettiin asettaa moottoria ja puimakonetta oikeaan linjaan ja kiilata valtaremmille sopivalle etäisyydelle. Sen jälkeen kun oli saatu moottori ja Sampo sopivaan linjaan voitiin aloittaa moottorin käynnistys. Otettiin esille suuri mesinkinen puhalluslamppu ja sitten pullo jossa oli sinistä nestettä, siinä luki : Jo pienenkin määrän nauttiminen voi aiheuttaa sokeuden. Lisäksi pullossa oli pääkallon kuva ja sääriluut ristissä. Vaikka kylläkin vähän ihmettelin, miten tuosta aineesta voisi nauttia sen jälkeen kun olin sitä joskus haistanut. Tätä sinistä ainetta kaadettiin puhalluslampussa olevaan kuppiin ja se sytytettiin tulitikulla. Kun tämä sininen aine oli palanut vähän aikaa, alettiin puhalluslamppuun pumpata siinä olevalla pumpulla ilmaa ja kohta alkoi lampusta tulla kovalla kohinalla pitkä lieska. Sitten vain puhalluslamppu asetettiin suuressa mootorissa olevaan telineeseen, jonka takana oli sellainen pieni häkki ja siinä nauriin kokoinen rautakuula.   Puhalluslamppu puhalsi kuumaa tulilieskaa jatkuvasti rautakuulaan ja kun se oli melko kauan puhaltanut, rautakuula alkoi vähitellen muuttua punaiseksi. Moottorissa oli molemmilla sivuilla isot rautaiset pyörät, toiseen tuli valtaremmi ja toinen oli muuten vaan. Siinä oli sellainen messinkinen kahva, josta sitä voi pyörittää.   Nyt rautakuula oli jo aivan punainen ja naapurin Oskari, joka oli vahva mies, pyöritti kahvasta vauhtipyörää ja moottori sanoi Hsssss Hsssss Klonk. Vilho sanoi kannattaisiko jo yrittää. Vilho otti toisen pullon, jossa luki Vaakuna Viinaa, vaikka ei siinä mitään viinaa ollut vaan bensiiniä, jota hän sitten kaatoi moottorissa olevaan pieneen messinkikuppiin. Oskari sanoi annetaan sille pieni ryyppy ja avasi ja sulki pikkaisen hanan kupin alla. Nyt Oskari alkoi aivan tosissaan pyörittämään kahvasta rautaista vauhtipyörää ja jatkoi kaikin voimin ja ajattelin, ettei moottori  ähde käyntiin, mutta sitten yht äkkiä moottori sanoi kovin Tok Tok … Tok ja pystyssä olevasta pkoputkesta pöllähti sininen savu. Moottori alkoi sanoa hyvin nopeaan Tok.Tok.Tok.Tok.Tok. Ja akoi kovin täristä ja rautaiset pyörät alkoivat pyöriä vinhasti.   Tällä kaikella väellä, joka oli paikalla oli tietenkin tarkka arvojärjestyksensä niin kuin muutenkin kaikessa elämässä. Minä olin siinä luonnollisesti kaikkein alimpana. Kaikkein tärkein henkilö oli tietenkin moottorin käyttäjä Suopellon Kaarlo.   Kaarloa ei voi koskaan unohtaa. Kaarlolla oli isot kädet ja hän oli hyvin kumara . Ennen kaikkea Kaarlon erotti muista kyttyrä. Se oli selässä ja pullistui suurena paidan alla. Puhuivat jostain lapsihalvauksesta, vaikka Kaarlo ei kylläkään mikään lapsi ollut. Toiseksi tärkein henkilö oli syöttäjä Takalehdon Kauko naapurikylästä. Kauko oli ihan tavallinen suuri mies muuten, mutta känellä oli punainen arpi otsassa. Se oli tullut sodassa.   Kun moottori oli käynyt vähän aikaa ja kaikki väki ihaillut tätä uuden ajan ihmettä, Kauko ja Oskari tarttuivat pitkään ja aina vaan valtaremmiin ja kovin ponnistaen kiristivät sitä moottoriin rautaisen pörän päälle. Moottorin meinasi pysähtyä ja käynti harveni . Lopulta se onnistui , ensiksi remmi luisti ja pyrki putoamaan pois, mutta alkoi lopulta pysyä kohdallaan ja kiertää  kehäänsä. Moottori alkoi käydä tasaisesti ja Sampo alkoi pitää kovaa kolinaa , seulat hakkasivat edes takaisin , hirvittävä syöttökita, jossa oli kela ja siinä vielä pahan näköisiä hampaita pyöri ja ulisi niin että se kuului ainakin kilometrin päähän.   Takalehdon Kauko, joka oli tämän väen toiseksi tärkein henkilö, asettui paikalleen Sammon taakse puulaatikon päälle. Kaukolla oli toisessa kädessään puukko ja toisessa vanha luudan tynkä. Niin kaikki voi alkaa. Kaikki muut paitsi moottorinkäyttäjä alkoivat tuoda ja ojennella riihestä siellä kuivuneita lyhteitä syöttäjälle, jolla oli suuri vastuu Sammosta. Syöttäjä leikkasi ensin puukolla sidoksen auki ja työnsi sen jälkeen lyhteen vähitellen Sammon kitaan. Aina kun näin tehtiin Sampo ulvahti kovin. Vanhempia ihmisiä tällainen peloitti tavattomasti.   Näin kaikki oli lähtenyt käyntiin ja kaikilla oli oma paikkansa. Kauko syötti jatkuvasti uusia lyhteitä Sampoon, koneen takaa koneen polkimet polkivat puituja olkia ulos koneesta ja väki kantoi niitä riihen seinustalle. Sulat seuloivat erilleen rikkaruohon siemenet ja rukiin. Viljaa alkoi vähitellen kertyä Sammon sivuilla oleviin säkkeihin. Kuten jo kerroin, minä olin kaikkein alemmalla tasolla tästä väestä. Tehtäväni oli kerätä ruumenia Sammon alta vanhoihin säkkeihin, jotta niitä voitaisiin käyttää talvella lemien kuivikkeina navetassa. Tämä työ vaikuttikin ensin oikein helpolta, mutta tulin pian toisiin ajatuksiin ruumenten tunkeutuessa paitani alle ja housuihin. Kutina oli aivan sietämätön.   Kaikki olivat työn touhussa. Ilmassa oli huumaava palaneen petroolin, pölyävän viljan, riihen, kaiken tehdyn työn ja syksyn haju . Elimme suomalaisessa maisemassa. Vieressämme oli vaha harmaa notkolla oleva riihi taustalla, tummanvihreä kuusipuinen metsä edessämme viljapelto sarkaojineen, jolta vilja oli leikattu ja kattona oli luojan sininen taivas. Niin tämäkin päivä kului ja aurinko oli jo noussut korkealle ja lämmitti meitä kaikkia syksyn jo vähän kelmeällä valollaan. Kuulamoottori sytkytti tasaisesti sinistä savua syytäen Sampo kolkutti humisi ja ulvahteli syöttäjän työntäessä luudantyngällä yhä uusia lyhteitä sen kitaan. Vilja valui tasaisesti säkkeihin rikkaruohon siemenet ja akanat kasoihinsa. Sammon perästä koneen polkusimet polkivat pahnaa suureen röykkiöön, joka alati kasvoi. Yhtäkkiä kuitenkin valtaremmi alkoi luistaa syöttäjän anettua Samolle liian suuren annoksen kerralla . Remmi luisti kunnes putosi maahan hurjasti kiemurrellen. Moottori otti iloisesti kierroksia vapauduttuaan kiusaajastaan. Oikeastaan kaikki olivat tästä tauosta iloisia. Kovilla ponnistuksilla saatiin valtaremmi taas paikoilleen . Mutta ei kulunut kun vähän aikaa niin kaikki taas toistui ja remmi kiemurteli maassa. Tällaista ei voinut sietää enempää. Eihän työstä tulisi näin mitään. Kauko huusi minulle: Raimo tuleppas tänne. Juokse heti hakemaan tuvasta emännältä siirappia. Lämmennyttä hiekkatietä oli helppo juosta paljain jaloin eikä matkakaan ollut pitkä. Saatuani pahvisen siirappipurkin palasin jälkiäni myöden takaisin. Remmin ollessa paikoillaan ja moottorin käydessä valutettiin remmiin siirappia ohuena nauhana . Remmin luistamiminen loppui siihen paikkaan ja puintityö voi jatkua entiseen tapaan.   Kuten jo kerroin moottorin käyttäjä Suopellon Kaarlo oli tärkein henkilö. Häntä painoi suuri vastuu moottorista. Alati hän käyskenteli huolestuneen näköisenä moottrin ympärillä koetellen kädellään vauhtipyörän laakerin lämpötilaa ja tipauttaen välillä rasvakannusta pari kolme tippaa öljyä pienestä reijästä. Välillä hän taas tunnusteli moottorin suuressa punaisessa vesisäiliössä olevan veden lämpötilaa kädellään. Mihinkään koviin fyysisiin ponnistuksiin hän ei halunnut osallistua, koska hän oli ainoa, joka hallitsi tämän nykyaikaisen moottorin tekniikan ja oli sen takia arvostettu. Hänet eroitti muusta joukosta myös iso kyttyrä, jota kellään muulla ei ollut.   Olen myös kuullut että Kaarlo olisi saanut emännän pienestä pannusta oikeaa kahvia kun muiden oli tyydyttävä korvikkeeseen. Niin tänäkin päivänä niin kuin aina aurinko saavutti korkeimman kohtansa taivaalla ja se tiesi sitä, että oli ruokatauon aika. Kaarlo laittoi moottorin käymään hyvin pienellä nopeudella . Sitä ei kannattanut sammuttaa, koska sen käynnistämisessä oli kovin suuri työ. Niin koko tämä joukko lähti kävelemään metsän reunassa olevaa hiekkatietä kohden talon päärakennusta. Tultaessa tallatulle nurmettuneelle pihalle oikealla puolella oli tuvan kamarin ja vaarinkamarin sisältävä talo.   Vasemmalla oli vaja ja sitten navetta. Suoraan edessä oli aitta. Sellainen oli pihapiiri. Kauempana puutarhan ja pienen pellon takana oli savusauna. Tupa tai pirtti miksi sitä myös sanottiin oli kalustettu pitkällä pöydällä ja penkeillä. Pirtin seinustoja kiersivät penkit tai olikeastaa laatikot joissa oli kansi. Niissä oli kaikenlaista, vanhoja kumiteräsaappaita, höyliä ja muita työkaluja ja vaikka mitä. Muurin vieressä oli vesisaavi, josta voi juoda sinkkisellä vesikuupalla jos oli jano. Kaikkea hallitsi valtava muuri ja leivinuuni. Piisissä oli melkein aina tuli. Kamarissa oli sänky ja siinä virkattu peite ja senkki , mutta minulla ei ollut koskaan sinne menemistä.   Vaarinkamari oli hyvin pieni ja siellä oli tavattoman voimakas kessun hevosvaljaiden ja vanhojen vaatteiden haju. Ilma siellä näytti usein jollain tavoin siniseltä. Kun olimme asettuneet pirtin pöydän umpärille siihen nostettiin mustunut pata, jossa oli hyvää ja rasvaista lihakeittoa se oli valtavan hyvää. Lisäksi oli ruiskyrsää, jota taitettiin katossa olevista vartaista ja vielä itse kirnuttua voita jota valmistettiin myytäväksi. Juotavaksi samaa kaljaa, jota olin juonut jo puintipaikalla.   Kaikki söivät todella hyvällä ruokahalulla. Jälkiruuaksi oli talkkunaa, jota voi sekoittaa itse kirnuttuun piimään. Siinä oli joukossa jopa pieniä voihippuja. Sinä päivänä oli hyvää ruokaa. Niin me makasimme talon kedolla ja ummistimme silmämme ja kun avasimme ne niin voimme katsella sinisellä taivaalla vaeltavia lampaita, enkeleitä kaikkea muuta, jota voimme tunnistaa.   Meidän oli jatkettava ja tehtävä työmme valmiiksi. Niin tämä väki kulki takaisin puintipaikalle. Jotain kommelluksia sattui, kuten se että vanha valtaremmi katkesi pari kertaa, mutta se saatiin korjattua kun Sammon työkalulaatikossa oli sellaisia kampoja, jolla remmin voi korjata ja liittää yhteen uudestaan. Sen jälkeen remmi sanoi aina naps naps ,,,,, naps naps kulkiessaan vetopyörän ylitse. Saimme emännän tuomana vielä puintipaikalle suuressa mustuneessa kuparipannussa korviketta ja korppuja ja oli myös oikeaa kermaa ja sokeria. Ei voinut puintiväki moittia tarjoilusta.   Vihdoin kaikki lyhteet oli puitu jyväsäkit kannettu riiheen, pahnat kasattu riihen seinustalle akanat omaan paikkaansa ja rikkaruohon siemenet jäivät lintujen metsähiirien ja myyrien syötäväksi. Aurinko alkoi olla jo pian kuusenlatvojen tasalla. Moottori pysäytettiin ja siitä laskettiin kuuma höyryävä vesi ulos, ettei pakkanen sitä veden jäätyessä särkisi. Kun kaikki oli järjestyksessä, työväki alkoi palailla kukin kotiaan kohti kuka jalan kuka polkupyörällä.   Huomenissa vietäisiin moottori ja Sampo sinne, mistä ne oli haettu. Niin kääntyi tämäkin päivä iltaan niin kuin kaikki muutkin päivät. Illan hämäryys alkoi vallata maisemaa ja kuljin yksin hiljaa mietteissäni hiekkatietä metsän reunassa. Kohta tuntui taas pihan nurmi jalkojeni alla viileältä. Raisan ja Vilhon äiti Aliisa kutsui minua : Tule sinäkin Raimo jo sisään. Pestyäni käteni kasvoni ja jalkani pesuvadissa, voin mennä sisälle tupaan.   Sain vielä syötäväksi tänä iltana pastanttipuuroa ja maitoa ja voin olla tähän päivään tyytyväinen. Pian voin mennä omaan kolooni tuvassa peittoni alle ja matkata unieni maahan, jossa voin tavata äitini ja isäni ja siellä minulla oli aina lämmin ja hyvä olla.   Olen kertonut tästä päivästä, koska se oli minulle hyvä päivä ja voin muistaa sen. Minulla on ollut niin paljon pahoja ja surullisia päiviä, joita en halua muistaa. Enkä minä muistakaan niitä, koska niin on parempi. Tämä päivä oli minulle myös iloinen päivä koska minun iloni ovat pieniä sirpaleita. Minun iloni on kevään korkealla sinisellä taivaalla laulava leivonen ja minun iloni on soliseva metsäpuro, jota voin katsoa ja minun iloni on kuhiseva muurahaispesä, jota voin katsella vaikka kuinka kauan.   Niin päättyi tämä päivä, joka on niin kuin yksi helmi elämän ohuessa langassa, joka on niin ohut niin kuin hämähäkin seitti. Se voi katketa koska hyvänsä, jos joku sitä loukkaa. Siinä helminauhassa on niin kaikenvärisiä helmiä tummia ja hohtavia. Tämä helmi oli kaunis ja värikäs, siksi haluan muistaa sen. Raimo Lantee Masku Kertoja                                                               Raimo   Talon emäntä Raisan ja Vilhon äiti                   Aliisa   Vanha isäntä                                                      Jooseppi   Tytär                                                                  Raisa   Vanhemi poika                                                  Vilho   Naapurin mies                                                   Oskari   Moottorin käyttäjä                                             Suopellon Kaarlo   Syöttäjä                                                              Takalehdon Kauko   Talon hevonen                                                    Poku