Etusivu Uutiset Näköislehti Muut lehdet Yhteystiedot Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Kolumnit Pääkirjoitukset

Kuka näkee ja kuka valvoo?

Vanhustenhuollon haasteet ovat yleisesti ja valtakunnallisella laajuudella kaikkien tiedossa. Liian pienet resurssit, liian vähän tekijöitä, liian vähän aikaa. Osa vannoo yksityistämisen nimeen. Yksityisellä yrityksellähän ei ole muuta vaihtoehtoa kuin tehdä mahdollisimman hyvin parhaansa, jotta asiakkaat pysyvät tyytyväisenä ja uusia saadaan lisää. Mutta kuka valvoo kenenkin tekemistä? Kentältä kantautuu valitettavan paljon surullista kuultavaa. Yksityisessä palvelutalossa tai vastaavassa laitoksessa asuvalle ei välttämättä vaihdetakaan petivaatteita, vaatteita, vaippoja riittävän usein ja ruoan laadustakin on tingitty sillä voittoa pitää jäädä. Joissakin paikoissa asiakas maksaa hirvittävää ylihintaa tilatessaan esimerkiksi päivittäisessä hygieniassa tarvitsemiaan pesutarvikkeita itselleen laitoksen kautta. Yksi shampoopullo voi tulla kovinkin kalliiksi vaikka onkin ystävällisesti ja hymyn kera kotiin kannettu. Jollei ole ketään omaista joka sen shampoon kaupasta noutaisi eikä sinne kauppaan itsekään pääse menemään niin vaihtoehdot ovat vähissä. Ahdinko on tunnetusti hyvä keino rahastaa. Kuka valvoo sitä mitä tekee kodinhoitaja käydessään asiakkaan luona? Ei ole harvinaista, että kodissa käy viikon aikana useampi eri hoitaja. Uskomme ja haluamme uskoa, että suurin osa tekee töitä sydämellään ja osaavilla käsillään. Mutta kuka oikeasti valvoo työn jälkeä, osaamista ja sitä, että lääkeluvat on kunnossa ja siihen liittyvä osaaminen riittävää? Kuka valvoo, että käynnin aikana todella tehdään se mistä asiakas maksaa tai ettei häntä laskuteta palveluista joita hän ei tarvitse tai ole ehkä koskaan tilannutkaan? Nimellinen vastuuhan on kuitenkin loppuviimein hyvin pitkälti muodollista valvomista. Joku lupaa ottaa vastuun, jos jotain tapahtuu tai epäkohtia ilmaantuu. Mutta tilanteessa, jossa on pulaa tekijöistä, saatetaan kiireen keskellä ja paniikin ollessa pahimmillaan hyväksyä tekijäksi näennäisesti osaavan oloinen. Koulutus ei ehkä olekaan ajan tasalla tai sitä ei ole lainkaan. Tokikaan koulutus ei ole kaikki kaikessa, mutta silloin kun mennään toisen kotiin tai ihminen on kodinomaisessa ympäristössä toisten hoivan ja tekemisen armoilla niin olennaisinta olisi, että työntekijällä olisi edes perusteet hallussaan. Moni yksityinen firma tarjoaa apua myös lapsiperheille. Ongelma ei suinkaan ole suuri vastuu. Perheiden monimuotoisten haasteiden ja lasten erilaisten tarpeiden vaativassa pyörteessä pitää todella osata ja tietää mitä tekee, ettei aiheuteta vain hallaa. Näennäinen hetkellinen apu saattaa pitkässä juoksussa koitua yhteiskunnallekin kalliiksi, mikäli asioita hoitaa ihminen jolla ei ole riittävää tietoa, saati taitoa puhumattakaan kokonaiskuvan näkemisestä. Sama se on vanhustenhuollossa. Melua pitävät ja silminä toimivat äänekkäät ja huolehtivat omaiset voivat olla merkittävästi vaikuttamassa siihen, että asiat tehdään niin kuin pitää. Hyvä olisi mahdollistaa sekin, ettei joka päivä käy eri hoitaja. Jos hoitajia on kuukaudessa toistakymmentä niin se ei missään nimessä ole kenenkään etu. Asiakkaan tunteminen helpottaa myöskin hoitajan työtä. Tietää tutun asiakkaan oikut ja vaatimukset, tarpeet ja toiveet sekä huomaa pienistä asioista senkin jollei kaikki olekaan niin kuin pitää. Yksityisiä, hyvin työnsä tekeviä toimijoita on paljon. Mutta yksityistäminen ei ole automaattinen onni ja autuus. Yksityisellä yrityksellä on yksi olennainen pakko ja se on voiton kerääminen. Se ja hyvin tekeminen ei automaattisesti kulje käsi kädessä. Petri Jalo Maskun SDP:n puheenjohtaja