Etusivu Uutiset Näköislehti Muut lehdet Yhteystiedot Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Kolumnit Pääkirjoitukset

Onnen tunne on enemmänkin asenne

Rymättylässä lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt, nykyisin Porvoossa asuva kuvataiteilija Miia Westerlund heräsi miettimään omia kouluaikojaan, kun hänen vanhin tyttärensä pohti yläasteella valintojaan. – Mietin että oliko se itselläkin niin vaikeaa, ja mitä odotuksia minulla silloin oli? Aloin miettiä myös koko meidän luokkaa ja ajattelin, että jos ei minusta muuta tullut, niin ainakin tuli onnellinen. Siitä ajatuksesta lähti liikkeelle Meistä tuli onnellisia -valokuvanäyttely, joka avattiin Naantalin Taidehuoneella tiistaina.   Westerlund otti yhteyttä Naantalin Maijamäen yläasteen 9A-luokalta vuonna 1984 maailmalle lähteneisiin koulukavereihinsa, ja pyysi heitä mukaan valokuvaprojektiinsa. – He lähtivät todella ennakkoluulottomasti mukaan, ja oli ilo huomata, että muistakin oli tullut onnellisia. Suurin osa heistä asuu edelleen Naantalin seudulla, jossa Westerlund kävi heitä kuvaamassa. Mitään ohjeita hän ei etukäteen antanut, pyysi vain heitä valitsemaan kuvauspaikaksi sellaisen, jossa he ovat onnellisia. Kuten näyttelyn kuvistakin huomaa, monelle onni syntyy ihan vain arjessa: harrastuksissa, työpaikalla, luonnossa. Westerlund arvelee monen kuvattavankin tavallaan hämmästyneen, että ”hitto, tässähän mä olen onnellinen”. – Ei siihen onnen tuntemiseen muuta tarvitse, se on enemmän siis asenne. Gallerian seinille asetetut parikymmentä kuvaa ovat kaikki mustavalkoisia. – Se on ehkä sitten vastapaino onnellisuudelle. Ja mustavalkoisina kuvat eivät syö toisiaan, Westerlund pohtii.   Projekti oli Miia Westerlundille taiteilijana monella tavalla haastava. – Yleensä teen töitä yksin kammiossani, nyt pyyhälsin eri paikkoihin. Autossa oli mukana kaikkea kumisaappaista energiapatukoihin, koska en tiennyt mitä perillä odottaa. Taidetta tehdessäni minulla on yleensä langat hyvin omissa käsissäni, nyt halusin, että kuvattava ohjaa minut sinne minne haluaa, enkä kuvaustilanteissakaan juuri ohjeita antanut. Yleensä Westerlund käsittelee taiteessaan synkempiä asioita ja lähestyy niitä ikään kuin takakautta, mutta Naantalin näyttelyä hän luonnehtii puhtaasti hyvän mielen näyttelyksi. – Se sopiikin hyvin tänne Naantaliin ja lämpimään kesään, kun kaikki on ihanaa. Tänne vain kaikki stalkkaamaan että millaisia meistä tuli, hän naurahtaa. Hän arveleekin, että ihan tässä muodossaan tällainen vähän inside-näyttely ei muualla toimisikaan niin hyvin kuin siinä ympäristössä, jossa kuvattavatkin ovat pitkän ajan elämästään viettäneet.   Ala-aste käytiin Rymättylässä ja samalla porukalla jatkettiin yläasteelle Naantaliin. – Meillä oli hirveän hyvä luokka ja hyvä yhteishenki. Osaan koulukavereista Westerlund oli pitänyt yhteyttä vuosien mittaan, osaa hän ei ollut tavannut sitten vuoden 1984. Silti hänestä tuntui, että kaikki ovat sellaisia, joiden ovelle voisi mennä koska tahansa koputtamaan – mitään kummituksia ei kaapissa ole. – Landella kun asuttiin, vapaa-aikakin oli tiivistä yhdessä olemista. On niin paljon yhteisiä muistoja. Sekin siinä varmaan on, että kun kasvetaan yhdessä lapsesta nuoreksi ja aikuiseksi, ollaan aidoimmillaan.   Näyttely on avoinna Naantalin Taidehuoneella (Mannerheiminkatu 5) 12.8. saakka ti-su klo 11–18.