Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

Kankuriksi syntynyt

Kun Mynämäen Karjalassa asuva 90-vuotias Liisa Heikkilä aamulla herää ja on hakenut päivän postin, hän suunnistaa kangaspuiden ääreen ja ryhtyy kutomaan mattoa. Niitä syntyy myytäväksi joko omalla tai asiakkaan toivomalla mallilla. Hän muistaa, miten kudonnanopettaja aikanaan hänen ensimmäisen pöytäliinansa nähtyään totesi, että ”sinä olet kankuriksi syntynyt” – On jäänyt harmittamaan, et­ten myöhemmin käynyt kiittämässä häntä siitä, että antoi suunnan elämälleni, Heikkilä toteaa.   Laajoella syntynyt Liisa Heikkilä asuu Suutilan kylässä Karjalankylän vanhalla koululla. – Kun tyttären poika ryhtyi pitämään maatilaamme, minulla oli sellainen vaatimus, että meille pitää löytää paikka jossa voin kutoa. Nyt yhdessä luokkahuoneessa on useammatkin kangaspuut, toisessa laatikoittain matonkuteita ja kolmannessa valmiita mattoja. Niitä on nyt kertynyt varastoon tavallistakin enemmän, sillä koronan vuoksi yksi hyvä myyntipaikka, Laajoen kesäteatteri, oli tämän kesän tauolla.   Kudontaa Liisa Heikkilä (o.s. Suominen ) opiskeli ensin 1940-luvun puolivälissä kansanopistossa, jonka jälkeen hänelle ostettiin kangaspuut. Hän kutoi muun muassa Jokimaalle ryijyjä ja erilaisia liinoja. Vuonna 1949 hän kävi viisiviikkoisen kudontakurssin. Maatalousnaisten toiminnanjohtaja Emmi Arppe näki hänen töitään, ja olisi hommannut hänet Hämeenlinnaan Wetterhoffille. Hän jäi kuitenkin auttamaan sotaleskeksi jäänyttä äitiään, sillä kotona oli vielä viisi nuorempaa sisarusta. – En tiedä olisiko elämä sen sukkelampaa ollut, jos sinne töihin olisin mennyt, Heikkilä pohtii. Maatalousnaisten kautta hän sai kuitenkin työkseen pukukankaiden kutomista.   Vuonna 1951 hän kävi Pyhärannan puutarhakoulun ja 1952 ostettiin villakangaskutomakone. – Villakankaan kutomista riitti 20 vuotta. Heikkilä teki kudontatöitä maatilan töiden ohessa. – Minulla oli onni, että mieheni Matti osallistui karjanhoitoonkin aina kun ei ollut muualla töissä. 1970-luvulla Liisa Heikkilä kutoi pari vuotta myös Paraisille Gullkronaan liinoja ja pyyhkeitä. Postissa tuli aina 40 metrin loimi ja valmis työ lähetettiin takaisin. – Se oli huonosti palkattua, kun 40 metriä pitkästä ja 90 senttiä leveästä kylpypyyhekankaasta maksettiin hiukan yli sata markkaa silloista rahaa. Se oli sitä aikaa kun Sylvi Salosellakin sanottiin, ettei ne perheenemännät siitä mitään palkkaa tarvitse kun, se on niille terapiaa. Heikkilä päättikin vuonna 1974 mennä Laitilaan tuulilasitehtaaseen, ja työskenteli siellä 11 vuotta kunnes jäi eläkkeelle 1985. Eläkepäivien matonkudonta on nyt jatkunut 35 vuotta, ja niin hyvin on puskaradio toiminut, ettei Heikkilän ole tarvinnut mainostaa missään. Mieluiten hän kutoo mattoja vanhoista itse leikatuista matonkuteista, vaikka se onkin hitaampaa kuin kaupasta ostetuista. – Niiden kanssa saa sommitella ja käyttää mielikuvitusta, ja ajatella että mikä vaate tämä on ennen ollut. Hän on saanut paljon valmiiksi leikattuja kuteita, mutta tykännyt itsekin niiden leikkaamisesta. – Nykyvaatteet vain ovat huonon mallisia, kun niissä on paljon saumoja. Teryleenivaihe oli hyvä, niistä tuli mahdottoman hyviä mattoja. Räsymaton kolmesta kuteesta on hyvä yhden olla trikoota. – Se taipuu lähemmäs kiinni loimilankaan ja tukevoittaa mattoa.   Räsymattomuoti on vuosien aikana muuttunut. – 1950-luvun alussa tein yhteen huusholliin valkoiset matot, joissa oli kolme pientä marjapuuron väristä raitaa, ja se oli silloin suuri ihme. Nyt olen kutonut paljon pelkkiä valkoisia mattoja. Mustavalkoinen on nykyisin nuorison suosikkiväri, ja raidat ovat kaventuneet. – Itse olen värikkäiden raitojen ihminen, mutta monelle ne hyppää silmille. Kuviomatot ovat nykyisin suosittuja. Uusin Heikkilän oivallus on ollut se, miten perinteisestä Luostarin ikkuna -kuviosta saa eri tavalla kangaspuita polkemalla erilaisen kuvion aikaan Tilausmatot hän suunnittelee asiakkaan kanssa yhdessä. – Eikä ole vielä yhtään mattoa tullut takaisin, hän naurahtaa.   Kutominen on samalla Liisa Heikkilälle myös liikuntaa, ja askelmittarissa olisi isoja lukuja, jos sellainen olisi, kun hän puikkelehtii kangaspuiden välissä ja vanhan koulun isosta luokkahuoneesta toiseen. Hyvän kuntonsa salaisuudeksi hän itse arvioi kuitenkin vesijumpan, jossa on käynyt 1980-luvulta asti, ja nykyisinkin kaksi kertaa viikossa. Ajokortista Heikkilä päätti luopua 90 täytettyään, vaikka vihdoin olisi alla ollut auto, jolla hän todella tykkäsi ajaa. Kyytiapua on tarjolla, samassa pihapiirissä asuva tytär auttaa asiointireissuilla ja kutsutaksikin kylällä kulkee. – Mattoja yritän tehdä niin kauan kuin saan niistä sen näköisiä, että itse hyväksyn että sen voi jollekin antaa.