Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

Kappalainen kutsuu ihmisiä yhteen

Mynämäkeläisen Saara Markkulan tavoitteena papin työssä on se, ettei kukaan kirkkoon tullessaan kokisi tulevansa vieraaksi vaan kotiin, ja että kaikki löytäisivät itselleen sopivan tavan toimia seurakunnassa. Hän aloitti työt Mynämäen seurakunnassa Mietoisten kappeliseurakunnan kappalaisena syyskuun alussa. Neljä vuotta sitten papiksi vihityn 50-vuotiaan Saara Markkulan tie papiksi juontaa kouluaikaiseen tet-harjoitteluun sairaalateologin kanssa. – Kokemus oli tosi vaikuttava, mutta toisaalta se viikko myös säikäytti, koska hän oli niin hienosti läsnä ihmisen surussa ja kivussa. Siinä ei ollut mitään sääliä, vaan aitoa rinnalla kulkemista, että sinun ei tarvitse olla yksin. Ajattelin, että enhän minä ole yhtään tuollainen. Jälkeenpäin hän on toki ymmärtänyt ajatuksensa epärealistiseksi, koska ei vielä 15-vuotiaana voikaan olla kovin kypsä kuolevan kohtaamiseen.   Tet-harjoittelu laukaisi 30 vuoden itsensä etsimiskurssin, jonka aikana hän teki kaikkea muuta, ja lykkäsi pappeus-ajatusta kauemmas. – Papeistahan on sellainen stereotyyppinen kuva, että he ovat rauhallisia ja kuuntelevia, ja minä taas olen ulospäinsuuntautunut ja enemmänkin sellainen toimintaterapeutti, hän naurahtaa. Hän työskenteli perhepäivähoitajana ja vanhustenhuollon kotipalvelussa sekä opiskeli kulttuurisihteeriksi. – Olen aina halunnut laajentaa ihmisten perspektiiviä, ja kulttuurisihteerin työ on sellaista ihmisille ovien avaamista, kutsumista rikkaampaan ja monipuolisempaan elämään. Epäonnekseen hän valmistui keskelle 1990-luvun lamaa, jolloin kulttuuri oli ensimmäinen asia, josta säästettiin. Siinä tilanteessa hän jäikin kotiäidiksi. – Hiekkalaatikon reunalla löysin tieni avoimeen yliopistoon ja syvensin kulttuurisihteerin opintoja. Yhtäkkiä minulla oli niin paljon opintoviikkoja, että tutkinto oli vain gradusta kiinni. Läheiset kannustivat jatkamaan, ja niinpä Markkulasta tuli filosofian maisteri. Työn löytäminen ei ollut helppoa. – Minun mielestäni se, että olen ollut kymmenen vuotta kotona lasten kanssa ei ole hukkaan heitettyä elämää, mutta työmarkkinoiden näkökulmasta se oli. Osaan töistä olin ylikoulutettu ja niihin, joihin olisin ollut pätevä, en päässyt koska ei ollut työkokemusta. Loppujen lopuksi hän päätti himmata, ja haki töihin vanhoilla laitosapulaisen papereillaan.   Turun kaupungilla työskennellessään Markkula ajautui hankkeeseen, jossa tuettiin kotouttamiskurssin käyneitä syrjäytyneitä äitejä. – Kansainvälisyys on itselleni luontaista, koska olen puolet elämästäni asunut ulkomailla. Isä on suomalainen, äiti ruotsalainen ja Etelä-Amerikassa asuessa he adoptoivat brasilialaiset kaksoset. Pystyn samaistumaan moneen asiaan, kun itse muistan millaista oli kymppivuotiaana tulla Suomeen, ja kaikki tuntui vähän oudolta. Hankkeessa hän verkostoitui Mikaelin seurakunnan työntekijöiden kanssa ja pääsi sinne kansainvälisen työn sihteerin sijaiseksi. Sitten yksi jos toinen alkoi puhua, että hänestä tulisi hyvä pappi. Koska Markkulalla oli jo yksi maisterin tutkinto, hän pääsi suoraan maisteriohjelmaan, ja kahden vuoden opintojen jälkeen oli teologian maisteri.   Papiksi voi ryhtyä vasta kun on paikka, joka siihen kutsuu. Keväällä 2016 Turun tuomiokirkkoseurakunta tarjosi Markkulalle työtä kansainvälisen seurakunnan pappina, ja kesäkuussa hän sai pappisvihkimyksen. – Se työ oli juuri sitä mitä haluan kirkossa tehdä, eli ovien avaamista ja siltojen ja yhteyksien luomista. Sitten kuluvan vuoden alussa tuli hakuun Mietoisten kappalaisen virka. – Työ Turussa oli sijaisuus, ja kyllä seurakunnallisessa työssä vakituinen paikka merkitsee sitä, että pystyy eri tavalla pitkällä tähtäimellä kehittämään asioita. Minua puhutti hakuilmoituksessa myös se, että kappalaisen työssä painottuu yhteisön rakentaminen. Koen olevani hyvä juuri tervetulottamaan ja kutsumaan ihmisiä yhteen. Markkula tuli valituksi seitsemän hakijan joukosta yksimielisellä päätöksellä.   Yhteisön rakentaminen omalla kotipaikkakunnalla tuntuu merkitykselliseltä. Saara Markkulan perhe on asunut Mynämäessä neljä vuotta. Puoliso Juhana työskentelee kirkkoherrana Uudessakaupungissa, ja perheessä on kolme lasta, joista kaksi jo aikuisia. Markkulat on Mynämäessä otettu hyvin vastaan. – Täällä tuntui, että tulimme osaksi sukupolvien ketjua. Konkreettisena esimerkkinä hän kertoo mitä tapahtui, kun he kutsuivat kyläyhteisön tervetuliaiskahville: – Sieltä tuli yksi soittamaan ovikelloa, ja kertoi että kyläläisten kesken on pistetty hattua kiertämään ja hankittu teille lahjaksi lipputanko. Yksi isäntä sen sitten vielä pystyttikin. Mynämäessä perhe on iloisesti yllättynyt hyvistä palveluista ja ulkoilumaastoista. Markkula on pohtinut monenlaista luontoteemaista toimintaa seurakuntaankin. – Meidän kääpiösnautseri Hugolle vähän lupasin, että jos minut valitaan kappalaiseksi, ruvetaan järjestämään täällä hauhau-kirkkoja. Katsotaan nyt, mutta olisihan se yksi mukava matalan kynnyksen tapahtuma.