Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

Meillä ei ole varaa hukata yhtäkään nuorta

Olen elänyt äidin kanssa, joka sairasti vakavaa masennusta. Masennus leimasi kasvuani syvästi. Läpi lapsuuden tunsin itseni erilaiseksi, ulkopuoliseksi. Ulkoisesti olin iloinen ja pärjäävä, sisäisesti voin pahoin jo pienestä pitäen. Kasvaessani psyykkinen vointini heikkeni jatkuvasti. Parikymppisenä seinä tuli vastaan ja minun oli joko päätettävä elämäni tai haettava apua. Hain apua, josta alkoi 13 vuoden polku kohti parempaa elämää. 13 vuoden aikana olen keskeyttänyt ammatti- ja ammattikorkeakoulun, jäänyt pitkäaikaistyöttömäksi, masentunut sekä lähes syrjäytynyt yhteiskunnasta. Olen turvautunut verovaroin tuotettuihin palveluihin massiivisesti. Useissa tutkimuksissa on todettu, että vanhempien ongelmat hyvinvoinnissa siirtyvät herkästi heidän lapsilleen aiheuttaen ylisukupolvisen kierteen. Muun muassa vanhempien matala koulutustaso, pitkäaikainen toimeentulotuen tarve, sekä mielenterveysongelmat ovat lapsen syrjäytymistä ennakoivia tekijöitä. Arviolta joka neljäs alaikäisistä elää perheessä, jossa vanhemmalla on mielenterveysongelmia. Todellinen luku saattaa olla korkeampi sillä joka toinen suomalainen sairastuu psyykkisesti elämänsä aikana. Jopa 60 prosenttia masentuneiden vanhempien lapsista sairastuu itse alle 25-vuotiaana, mikä johtaa usein opintojen keskeyttämiseen, pitkiin sairaslomiin ja työkyvyttömyyseläkkeisiin. Nuorten aikuisten työkyvyttömyyseläkkeet mielenterveyssyistä ovat kohonneet viimeisen 20 vuoden aikana. Syrjäytynyt nuori saattaa aiheuttaa yhteiskunnalle jopa 370 000 euron lisäkustannukset elämänsä aikana verrattuna yhteiskunnan syrjässä pysyviin, koulutuksen hankkiviin nuoriin. V-S FinFami ry:n Kysy nuorelta -hankkeen selvityksen mukaan useat nuoret mielenterveysläheiset ovat kokeneet syrjäytymisen haasteita itsekin. Usein vasta nuoren oma psyykkinen oireilu on tuonut nuoren tuen piiriin – mikä on aivan liian myöhään. Oma tarinani on kehkeytynyt onnellisesti, sillä lopulta olen valmistunut ammattiin ja kivunnut takaisin yhteiskunnan kelkkaan. Entä ne kaikki muut lapset ja nuoret, jotka eivät ole yhtä onnekkaita? He, jotka mielenterveysläheisenä kuormittuvat taakan alle sairastuen ja syrjäytyen? Kunnallisessa hoitojärjestelmässä ei ole tahoa, joka voisi vastaanottaa mielenterveysläheisiä, ennaltaehkäistä heidän kuormittumistaan ja ylläpitää työ- tai opiskelukykyä ennen kuin he itse sairastuvat. Ohjautuminen V-S FinFami ry:hyn on ollut käänteentekevää minulle. Yhdistyksen tuen kautta olen löytänyt voimavaroja, joilla suojaan omaa jaksamistani erityisesti pienten lasten äitinä. Yhdistys on ollut oleellinen osa perheemme kohdalla ylisukupolvisen kierteen katkaisua. Pienen yhdistyksen toiminta on saattanut säästää yhteiskunnaltamme satoja tuhansia euroja. FinFamin alueyhdistyksiä on 18 ympäri Suomen. Mikäli jokainen alueyhdistyksistä vaikuttaa yhden asiakkaansa elämään ehkäisten syrjäytymistä, puhutaan huomattavista säästöistä. On käsittämätöntä, että valtiovarainministeriön budjettiesityksen mukaan sosiaali- ja terveysjärjestöiltä leikataan rahoitusta rajusti. Kolmannen sektorin toimintaedellytyksiä heikennettäessä kuka ottaa kopin ihmisistä, jotka eivät kunnalliseen hoitojärjestelmään pääse? Mikä on ennaltaehkäisevän työn rooli, kun kunnat kamppaillevat jo nyt talouskurimuksessa ja mielenterveyspalvelut nitisevät liitoksissaan? Eikö ole jo selvää, ettei meillä ole varaa enää yhteenkään syrjäytyneeseen nuoreen tai pitkiin ylisukupolvisiin pahoinvoinnin kierteisiin? Annika Forth V-S FinFami ry, hallituksen jäsen ammatillinen kuntoutusohjaaja