Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

Pärekaton teko museokohteeseen vaatii historian ymmärtämistä

Nousiaisten Kotiseutumuseon 18 rakennuksesta vanhin on 1700-luvun puolivälistä peräisin oleva Pokkalan savupirtti. Parin viikon ajan pirttivanhuksen ympärillä käy kova työ ja tohina, sillä sille on valmistumassa uusi pärekatto. Työn tekevät Turun Ammattiopistosäätiön restaurointiopiskelijat. – Tämä on meille unelmakohde ja harvinaista herkkua. Ylipäätään se, että kohde on museoitu, tekee siitä meille mielenkiintoisen. Pääsemme tutkimaan, mikä rakennuksessa on alkuperäistä ja mikä on matkan varrella muuttunut. Talossa on ollut nykyistä pärekattoa ennen aiempia pärekattoja, mutta koska se on niin vanha, niitä ennen on ollut jotain muuta, rakennusrestauroinnin opettaja Antero Lipasti kertoo. Suomessa on tehty jonkinlaisia pärekattoja 1830-luvulta alkaen, mutta vasta naulanvalmistuksen teollistumisen myötä 1800-luvun lopulla ja pärehöylien kehittyttyä päreiden käyttö katteena yleistyi. – Joidenkin arvioiden mukaan 1930-luvulla kaikista katoista maaseudulla 80 prosenttia on ollut päreisiä. Sen jälkeen tilalle tulivatkin nopeasti muut materiaalit, Lipasti kertoo. Ennen päreitä ja nauloja vedenpitävä kerros oli yleensä tuohta, jonka piti paikoillaan esimerkiksi malat tai turve.   Viime vuonna Ammattiopistosäätiön opiskelijat maalasivat museon päärakennuksen perinteisellä punamullalla. Savupirtin pärekatto, joka on viimeksi uusittu 20 vuotta sitten, on odottanut vuoroaan. – Päreet ovat olleet meillä jo pari vuotta. Avustusta emme tälle työlle hakeneet, vaan hankimme päreet yhdistyksen varoilla. Työ on suurin kustannus, joten olemme kovasti tyytyväisiä, että saimme oppilasyhteistyön järjestymään, kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja Juha Saarinen kertoo. Opiskelijoiden työ alkoi maanantaina katon toisen lappeen päreiden purkamisella. Neljäntenä työpäivänä osa huonokuntoisesta ruodelaudoituksesta on saatu vaihdettua, ja osa opiskelijoista veistää kirveellä kampalautoja. Päreet ovat lionneet jo pari viikkoa vesisammioissa, jotta ne eivät kuivina murtuisi. Pian niiden kiinnittäminen voi alkaa. Purkutyön edetessä katto itse kertoo, millä tavalla uusi asennus tulee tehdä. – Yksi restauroinnin tärkeitä asioita on historian ja käsityön ymmärrys. Olemme koko ajan dokumentoineet piirroksin, mittauksina ja valokuvin, millainen katto on ja mitä sen sisältä löytyy. Korjaus tehdään kaikkien niiden käsityöperinteen nyanssien mukaan, mitä sieltä löytyy, Lipasti sanoo. Tehokkuuden maksimoinnin saa työmaalla unohtaa, sillä kaikki tehdään käsin. – Emme ole vain laittamassa katosta päälle, vaan pyrimme elvyttämään käsityökulttuurin, jossa koko ajattelu on erilainen. Jos oikaisisimme sirkkelillä, kaikki ratkaisut, joita teemme, ovat erilaisia kuin silloin, kun tehdään kirveellä. Kirveen onkin pysyttävä restaurointiopiskelijoilla kädessä. – Taitavissa käsissä se on ylivoimainen työkalu. Sillä voi katkaista, halkaista ja oikaista pintoja. Tällainen kohde koostuu uniikeista paloista, eikä siinä auta, että on tekniikkaa takana. Homma on nopeammin tehty kirveellä ja osaavalla kädellä, Lipasti vertaa.