Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

Saako laulaa?

Se, joka ei nauti yhteislauluista, on tänä vuonna saanut huokaista helpotuksesta. Monissa viime viikonlopun lakkiaisissa Gaudeamus igitur soi vain pienen joukon esittämänä. Musiikkitapahtumia on peruttu, ja seurakunnan tilaisuuksissa virsiä ja säkeistöjä karsitaan. Pisaratartunnan pelossa vaitiolosta yleisön joukossa on tullut jopa toivottavaa. Toisille, varsinkin musiikin ammattilaisille ja tilaisuuksien järjestäjille, kysymys on aiheuttanut päänvaivaa. Saako laulaa? Jos lauletaan, kuka saa laulaa ja missä? Pidetäänkö yhteislaulutilaisuus ulkona, vai estääkö sadesää suunnitelmat? Millaisia järjestelyjä tarvitaan, jotta musiikintunnit tai kuoroharrastus voivat alkaa maaliskuusta kestäneen tauon jälkeen mahdollisimman turvallisesti? Pohditaan turvavälejä, visiirejä, lyhennettyjä harjoitusaikoja. Olemme oppineet hyväksymään konkreettisia rajoituksia, kun niitä perustellaan turvallisuudella: emme halua, että me itse tai kukaan lähipiiriimme kuuluvista sairastuisi. Toinen asia on, jos myös musiikin sisältöä tai tietyn tyylistä musiikkia rajoitetaan turvallisuuteen tai yleiseen hyvinvointiin vedoten. Kun olin lapsi, meillä ei kuunneltu juuri muuta kuin hartaita säveliä, klassista ja lastenlauluja. Tilanne ei juuri poikennut siitä ilmapiiristä, joka oli vallalla puolisoni kotimaassa Iranissa: siellä sallittua oli uskonnollisten tekstien resitoinnin lisäksi ainoastaan tietyntyyppiset kansansävelmät – nekin lähinnä yksityistilaisuuksissa. Populaarimusiikki tuli tutuksi vasta kouluiässä. Sitä, mitä meillä voitiin kuunnella koulun musiikintunnilla levyraadissa, saattoi kuitenkin Iranissa kuunnella vain salaa. Musiikki on tilannesidonnaista. Iloon ja suruun, romanttisiin tai riehakkaisiin hetkiin sopii erilainen musiikki. Hengellisellä ja yhteiskunnallisella musiikilla on tilauksensa. Joskus juuri tietyllä tavalla tulkittu kappale kiteyttää hetken niin syvästi, että se ylittää kaikki inhimilliset rajat. Niitäkin kokemuksia on, jolloin musiikki on tuntunut täysin epäsopivalta. Musiikki tavoittaa myös kulttuurin kerroksia, joita on vaikea ymmärtää mitään muuta kautta. Vieraillessani puolisoni synnyinmaassa viisi vuotta sitten mieleni soundtrackille jäivät ravintolailta, jolloin ateriaa säestivät setarin, tombakin ja santurin kaltaiset perinnesoittimet; rytmikkäät sävelmät, jotka säestivät vaellusretkeämme vuorilla; kehtolaulut, joita anoppini hyräili sängyn vieressä kärsiessäni raskauspahoinvoinnista. Musiikki oli yhtä makujen, tuoksujen, maisemien ja elämänuskon kanssa. Toisaalta, kun vietimme raukeaa elokuista iltapäivää puutarhan suojassa ja lauloimme Abbaa kitaran säestyksellä, jaoimme hetken, jossa kiteytyi jotain yhteisestä ja silti erilaisesta kokemusmaailmasta. ”The winner takes it all, the loser’s standing small.” Sama, kaikille tuttu kappale; kuitenkin eri merkitys. Ilman musiikkia maailma on vajaa. Musiikin kautta voimme jakaa tunteita – sen kautta olemme yhtä. Sanotaan usein, että musiikin kieli on universaali. Yhteisen sävelen tai harmonian löytäminen vaatii kuitenkin kuuntelua, viestit tulkitsemisen taitoa. Musiikin kuuntelijalle elämys voi olla kokemuksena yhtä voimakas kuin esittäjälle. Soittajankin on välillä oltava kuuntelijan roolissa. Ilman kuuntelua ei ole vuoropuhelua, ilman kuuntelua emme voi ymmärtää toisiamme. Tänään kotona soi vuoroin blues, persiankielinen folkrock, Bachin fuuga ja Pikku-Papun laulut. Sävelet kertovat moniäänisesti siitä, mitä olemme ja mitä toivomme. Laulettukin on – kuorossa, turvaväleillä. Hanna Pishro kanttori – tiedottaja Vehmaan seurakunta