Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

Askaisten veljesten mobiileilla kovaa kyytiä polkuvoimalla

Nämä kulkuneuvot ovat todellakin herättäneet kummastuksen hämmästyksen ihmetystä muutaman viime vuoden aikana etenkin Maskussa. Askaislaiset veljekset Teemu ja Timo Helin ovat hurautelleet oudoilla pötkylöillään niin, että katseet ovat kääntäneet kanssakulkijoilla niskat ääriasentoon. Kaksikon menopelit ovat velomobiileja, joita on tehdasvalmisteisina Suomessa kolmisenkymmentä. Lajikirjoa laajentavat kotitekoiset kyhäelmät. Askaisten miesten vempeleet ovat tulleet Hollannista ja Saksasta. – Näimme Youtubessa videon laitteesta, joka kulki kovaa eikä pitänyt ollenkaan ääntä. Hankimme ensimmäisen velomobiilin vuonna 2016. Kun sen käytöstä olisi tullut riitaa, niin tilasimme myös toisen, mutta sitä piti odottaa kaksi ja puoli vuotta, Helinit muistelevat. Äänettömyys johtuu siitä, ettei härvelissä ole yleisistä arvioista huolimatta moottoria. Kerran poliisi pysäytti miehet Askaisten ja Mietoisten välisellä kiemuratiellä ja vaati päästä kurkkaamaan moottoritilaan. Sellaista ei löytynyt. Lainvartija joutui vain toteamaan tilanteen eikä päässyt edes ylinopeudesta sakottamaan. Juuri vauhti on se, joka laittaa liikkeelle epäilyt moottorivoimasta. Helinit osaavat selittää, miksi he ovat päässeet tasamaalla polkemalla lähes kahdeksankympin tuntinopeuteen Kustavintiellä Mietoisissa. Nokian seudun hulppeissa alamäissä vauhti on kohonnut jopa 108 kilometriin tunnissa. – Nämä laitteet on suunniteltu niin, että ilmanvastus on vain kahden kämmenen kokoinen. Jättövirtaus jää hyvin pieneksi. Välillä on kiva ohitella mopoautoja. Sutjakkaan aerodynaamisen muotoilun taustalla on se, että velomobiilin suunnittelussa on ollut mukana lentokoneinsinöörejä. Velomobiilit ovat virallisesti polkupyöriä. Aidot tuotteet ovat hinnaltaan kymppitonnin luokkaa. – Näistä ei tule bensamaksuja eikä verokustannuksia, Helinit kuittaavat kalleuskauhistelut. Alle 30 kiloa painavat kulkuneuvot liikkuvat matalalla. Veljesten pitää oikoa käsityksiä liikenneturvattomuudesta. – Autosta katsekontakti on 125 sentin korkeudessa. Velon korkein kohta on 81 sentissä. Siinä on 44 senttiä eroa, mutta silti autoilija huomaa nollassa sentissä olevat kuopat. Ei kai autokuskeilla ole sellaisia kommandopipoja, joista ei mitään näkisi. Jo kymmeniä tuhansia kilometrejä polkeneelle parivaljakolle on tullut vain pari kolahdusta. Kerran jänis tai kettu kopsahti kylkeen niin, että hiilikuitupinta vaati pientä ehostamista. Pikkutahra näkyy yhä ajokin kyljessä. Vakavampi tilanne sattui Teemu Helinille Turussa. – Auto kiilasi eteen ja velo meni ympäri. Olin kuitenkin kuin suljetussa sardiinipurkissa eikä tullut muuta kuin pieniä haavoja ja veloon vähän raahausjälkiä. Jos olisin ollut liikkeellä tavallisella polkupyörällä, niin luita olisi mennyt poikki, mies arvelee. Kolariin liittyy vielä kaksi yksityiskohtaa, joista toinen on hauska, mutta toinen ei. Mukavaa oli se, että kyydissä olleet hillopurkit säilyivät ehjinä. Sen sijaan raukkamaisuuden huippua osoitti se autoilija, joka pakeni onnettomuuspaikalta. Valitettavasti silminnäkijät eivät ehtineet kirjata törttöilijän rekisterinumeroa. Askaisten veljekset polkevat umpikoppalaitteissaan lähes ympärivuotisesti. Kesähelteillä ykkösharmi on se, että pienestä ohjaamosta tulee saunamainen kuumuuspätsi. Toisaalta talvella ei haittaa, vaikka nurkissa paukkuisi parinkymmenen asteen pakkanen. – Kun takana on vain yksi rengas, niin jäisellä kelillä takapää voi vipata. On tämä kerran kaatunutkin liukkaalla. Talvella pahinta on kuitenkin sohjokeli. Kesällä ei viitsisi ajaa sellaisia hiekkateitä, joissa on nyrkinkokoisia kiviä. Tavallisella polkupyörällä voi jaloilla joustaa, mutta velossa ei, kaksikko toteaa. Helinin veljesten erikoiset polkulaitteet ovat väreiltään punainen ja valkoinen. Varusteihin kuuluvat muun muassa etu- ja takavalot, töötti ja taustapeili. Menopelit saavat lihasvoimakyytiä vuosittain noin 4000 kilometriä.