Ladataan
Etusivu Yhteystiedot Näköislehti Uutiset Kulttuuri Urheilu Mielipiteet Teemat Muistokirjoitukset Kolumnit Pääkirjoitukset Vaalit Muut lehdet

Tuulikki kirjoittaa omaksi ja muiden iloksi

Vakan Mynämäen toimituksen postiluukusta on jo useamman vuoden ajan kolahtanut silloin tällöin kirjeitä, joissa on pieniä runoelmia Tuulikki Lainiolta, joten pitihän sitä lähteä tutustumaan, kuka näiden Yleisöltä-palstalla julkaistujen kirjoitusten takana onkaan. Ensi vuonna 90 vuotta täyttävä mynämäkeläinen Tuulikki Lainio kertoo kirjoitelleensa aikanaan paljon kirjeitä muun muassa siskoilleen. Kirjeitä hän ei enää kirjoita, mutta erilaisia ajatelmia paperille piirtyy, ja joitakin hän lähettää julkaistavaksikin. Osa syntyy, kun Lainio seuraa kotinsa ikkunoista ympäröivää luontoa. Liikkuminen on jo sellaista, ettei hän arvaa lähteä ulos pihalle, mutta sisältä käsinkin näkee lähipellolla liikkuvia peuroja, lentämään opettelevia pääskysiä ja puutarhan vehreyttä. – Kyllä ihmiset niitä kirjoituksia ovat huomanneet. Joku aina sanoo, että sinulla oli taas kirjoitus, ja olen vastannut että juu kirjoitan, kun en viitsi vallan koronaa ajatella, Lainio toteaa. Kulunut kevät onkin ollut tavallista yksinäisempi, kun ei ole voinut tavata tyttäriä tai heidän jälkikasvuaan entiseen tapaan. Lainio on jo isomummi tyttärenpojan lapsille.   Hän on syntynyt Loimaalla, ja lapsuudenperheessä oli yhteensä yhdeksän sisarusta, viisi tyttöä ja neljä poikaa. Tuulikki syntyi neljäntenä, ja hoiti paljon nuorempia sisaruksiaan. – Ei silloin kukaan paljon kysynyt, että milloin teet läksyt, kun piti antaa vauvalle ruokaa. Mutta kiva heitä oli pitää. Monenlaisia sattumuksia elämän varrelle on mahtunut. Laskeepa hän kerran kuolleensakin, parivuotiaana. – Hukuin vesiprunniin. Äiti ja veli ovat pitäneet tukasta kiinni, ja vasta kun äiti juoksi ja kantoi minua kainalossa, tuli vesi pois ja aloin itkeä. Lasten hoitamisesta tuli myös ammatti, kun Tuulikki kävi lastenhoitajakurssin. Lapsia hän hoiti Turussa useissa paikoissa, pienimpiä olivat viikon vanhat kaksoset. Ensimmäinen työpaikka oli kuitenkin Mynämäessä, jonne hän sitten myöhemmin päätyi asumaankin, kun tapasi miehensä Paulin. Pariskunta vihittiin 1955, ja he asuivat Hirvensalossa kunnes 1960 loppuvuodesta muuttivat Paulin lapsuudenkotiin Mynämäkeen. Silloin Tuulikki Lainio ei vielä tiennyt, että joutuu hoitamaan maanviljelystäkin, mutta niin kävi, sillä hän on ollut leskenä jo vuodesta 1975. Pientilalla oli lehmiä, nuorta karjaa ja kanoja. Lainio kaivaa laatikosta lusikan, jonka on saanut meijeristä kiitoksena I-luokan maidosta. – Parhaani olen koittanut tehdä, hän toteaa. Ajokorttia Lainiolla ei ole koskaan ollut, mutta asiat ovat hoituneet ilman autoakin, vaikka keskustaan on yli kymmenen kilometrin matka. – Täällä kulki joskus kauppa-auto kahtenakin päivänä viikossa. Joskus tilasin tavaraa Tarvaisista Peltolan kaupasta tai kävin polkupyörällä siellä ja kirkonkylälläkin. Lainio tulee kodissaan vielä toimeen omatoimisesti, varsinkin kun kunnan järjestämä taksi tulee kerran viikossa hakemaan asioille.   Lainiolla on kotonaan monenlaisia viherkasveja, jotka tälläkin hetkellä ilahduttavat kukinnallaan. Sitä hän vähän suree, kun ei pääse enää pihaa hoitamaan. Toisaalta voi siitä löytää hyvänkin puolen: – Peurat söivät ennen kaikki harjaneilikat. Nyt rikkaruohot ovat suojelleet niitä, hän naurahtaa. Lainion kirjoituksistakin näkyy kyky nähdä asioissa hyvät puolet. Vähän rivien välissä on pieniä opetuksiakin. Tämä aina yhtä tärkeä muistutus toistuu erityisesti: –  Rakastakaa toisianne niin on suloisempi elää. (Iloa syksyyn, kirjoitus vuodelta 2015)